Orléans, Cheverny. Kolmas päivä

Vilhon heräillessä Chartresin edullisessa hotellissa toista kertaa, kello on puoli yhdeksän. Annikki on ollut jo tunnin valmistautumassa. Vilhon aamiainen on hyvin yksinkertainen, jugurtti, pieni mehu. Puolessa tunnissa heräämisestä auto on jo lastattu ja matka voi jatkua.

Päivä on kuitenkin pilvinen, sumuinen. Housupukuisen säätiedottajadaamin puheet tuntuvat nyt virheellisiltä, mutta Vilhoa se ei tunnu häiritsevän. "Tämä on verraton ajokeli", hän toteaa ja valitsee navigaattoriin kohteeksi Orléansin. Suunnistuslaite tokaisee jotain merkillistä, tilanteeseen epäsopivaa italiaksi ja matkalaiset nauravat. Laitteen kieleksi on aikanaan valittu italia, eikä sitä ole vaihdettu sen jälkeen. Vieraissa paikoissa on riittävästi vierasta, tuttu ohjausääni vähentää omalta osaltaan häiriötekijöitä. Vilho on aina sanonut, että ei rallitiimeissäkään vaihdeta komentokieltä, vaikka kartturi vaihtuisi, ei liioin lentokoneissa, vaikka Finnairin väki suomalaista yleensä onkin.

Sumussa on jotain Vilhoa miellyttävää, hän ei surkuttele auringon perään, sillä päivä on kuitenkin pohjimmiltaan kirkas. On ihastuttavaa ajaa keväänvihreiden peltojen halki, tasaisten viljelymaiden keskellä kaikessa rauhassa. Orléansiin ei ole kuin reilu sata kilometriä, ei ole syytä kiireeseen.

Eläimet tuntuvat olevan kaikki kaikessa Annikille ja Vilholle. Kevät on pitkällä ja lintuja tarkkaillaan kaiken aikaa. Nokivarikset ovat kiinnostavia, niitä kulkee tien tuntumassa mutta aamupäivää hallitsevat fasaanit. Niitä on paljon pelloilla ja tiensivussa. Annikki osoittaa: fasaanikukot pullistelevat, patsastelevat korkeammilla kohdilla ja esiintyvät sivussa kulkevan tien korotetulla penkalla. Petolintuja havaitaan korkeuksissa.

Sitten nähdään jänis! Sumu ei kaikkea niele, pieni ruskea jänis näkyy hyvin vihreällä pellolla. Hieman myöhemmin näkyy kolme jänistä lisää. Annikki on innoissaan, päivästä on tulossa hieno.
Tie kulkee pienien kylien halki, tänään ne näyttävät harmailta mutta resuisuudestaan huolimatta miljöö on hyvin siistiä. Päivä on hyvin rauhallinen, onhan lauantai ja kello on edelleen vähän.

Orléansin lähetessä autoilijamme käyvät suuressa Auchan-marketissa. Ensimmäiseksi juodaan kahvit kolossaalisen ostoskeskuksen piskuisessa kahvilassa, johon on kertynyt jo runsaasti asiakkaita. Takahuoneesta tuodaan isoissa telinevaunuissa tuoretta leipää, croissantteja, patonkeja täytettyinä ja kokonaisena. Vilho jaksaa aina hämmästellä eurooppalaista tapaa tehdä kahvi erikseen jokaiselle asiakkaalle.  Suomessa tehostaminen poistaisi moisen askartelun hyvin pian ja maitokahvia tulisi jostain laitteesta eikä sitä joka kerta aloitettaisi kuin -  niin tosiaan - uudelle asiakkaalle. Mutta tässäkin jokainen asiakas saa kahvinsa niin kuin se tehtäisiin hyvälle ystävälle. Croissantit ovat erinomaisia, hieman rasvaisia tietysti, mutta sopivat mainiosti matkan välipalaksi aamusella. Lautasliinalle jää paperia ohuempia hiutaleita vastapaistetusta kuoresta.

Auchanista ostetaan vain urheilujuomaa. Nuori kassa toteaa asiakkaiden olevan kovin urheilullisia. Annikki kielitaitoisena mainitsee niiden tulevan marathonille. Kassa mietiskelee: "Minkäs pituinen se marathon on?" Annikin löytäessä oikeat numeraalit kassapoika hämmästyy, laskee rauhallisesti kolikot Annikin käteen, toivottaa sitten hyvää päivänjatkoa ja onnea juoksulle.

Vilho ajaa kohti Orléansin katedraalia. Hän on sallinut itselleen vapauden nauttia kaupungista vaikka vain viisi minuuttia, ilman yrittämistä. Autolla pääsee aivan katedraalin viereen ja siinä on myös parkkipaikkoja pienellä puomein rajatulla alueella. Vilho oppi Italiassa, että jos autolla ei saa mennä, sillä ei pääsekään, sillä italialaiset ajavat vaikka puuhun jos sinne pääsee.

Katedraali on huikea, suuri, samassa mitassa kuin Chartresinkin, kenties hieman vaikuttavammalla paikalla asemakaavassa. Annikki kuvaa, samoin Vilho. Kirkolla ei ole vipinää, ihmiset kulkevat kyllä ostoksille mutta toiminta on leppoisaa. Ei siis mitään tungoksen tapaistakaan, ei turismia. Annikki menee kirkkoon sisään ja Vilho sanoo vahtivansa autoa. Parkkipaikka on hieman määrittelemätön ja Vilho ei viitsi jättää autoa pitkäksi aikaa mahdollisten sakkojenkaan takia. Siirtymävaiheessa siinä on tietysti myös koko omaisuus sisällä.  Kaduilla on kuitenkin niin hiljaista, että hänkin livahtaa sisään kirkkoon ja kuvaa hetken.

Matkaa jatketaan jälleen. Orléansin kohdalla on saavuttu vihdoinkin kunnolla Loiren rantaan ja isoa jokea ihastellaan optiikan läpi ja ilman. Päivä kirkastuu, aivan kuten Vilho miettikin. Autossa tulee lämmin, kirkkaus on pohjoisen ihmiselle kuin eliksiiriä.

Vilho ei voi olla ajattelematta huomista pitkää juoksua ajaessaan kohti Blois'ta ja Chevernya. Juoksua edeltää aina pelko, kymmenien kertojenkin jälkeen se tunne on pelko. Se on kuitenkin hahmottomanakin tuttu, elettävä pelko. Ja sitä työstää parhaiten valmistumalla, rauhoittumalla, pohtii Vilho ajaessaan.

On kuitenkin tarpeetonta kiirehtiä, iltapäivä on alkanut, mutta matkaa on enää hyvin vähän. Loiren ranta on kaunista, pian linnoja alkaa näkyä, osa niistä on valtavia. Vesi on lähinnä vihreää, Annikki huomaa haikarat ja sittemmin lehmähaikarat joita he kutsuvat egreteiksi. Annikki ja Vilho ovat matkustaneet pitkään ja paljon, heillä on oma puheensa johon on tarttunut sanoja sieltä täältä. Lehmähaikaran valkoinen hahmo tuo Vilholle mieleen aina Niilin sivuhaarat. Nyt pysähdytään kuitenkin hetkeksi rantaan, seurataan kyyhkysiä joita on kaikkialla ja yritetään nähdä jalohaukka, joka oli sähkötolpan päässä. Kuvataan virtaa. Sitten on aika jatkaa Blois'n kaupungin laidalle vaatimattomaan hotelliin.

Hotellilla on lappu: suljettu kokonaan 13-14. Matkalaisilla on vartti aikaa ja he päättävät käydä suuressa urheiluliikkeessä aivan vieressä. Urheiluliikkeistä on tullut etupäässä vaateliikkeitä ja monissa maissa sitten pikkuhiljaa myös muotiliikkeitä. Moni urheilukauppa myy farkkuja ja kaikkea muuta kuin urheilutavaraa. On hauskaa katsella liikkeen tarjontaa muutama minuutti, kun ei ajattele sitä ajan tappamisena, vaan lepohetken, rentona tuokiona. Vilhokin löytää housut jotka häntä miellyttävät suuresti, mutta kokoja on hyllyssä vähän. Mutta aikaa on, saman ketjun liikkeitä maa on täynnä ja mahdollisuuksia siten edessä. Vilho miettii sitä: mahdollisuudet tekevät lomasta niin fantastista, avoimet vaihtoehdot, pakottomuus. Siinä on jotain mahtavaa.

Hotelliin päästään ja huone vaihdetaan kerran vähemmän meluisaan. Sitten mietitään seuraavaa liikettä. Ehkä pitäisi syödä välipalaa. Sitäkin löydetään läheltä ja käydään siis shoppailemassa täydennyksiä. Ottelut alkavat tv.ssä. Ranskalaiset selostajat jaksavat huvittaa, kaikkien tuttujen pelaajien nimien paino laitetaan loppuun, kuten ranskassa on tapana.

Illan ohjelma kohdistuu kuitenkin Moulinsartin linnaan. Se on saavutettavissa oikeasti vain Tintti-sarjakuvissa, mutta alkuperäinen malli on Chevernyn linna. Sen vieressä on Marathon Village, josta Vilho saa kisanumeronsa, paidan ja lisäksi luvataan "juoma". Juoman saa sivummalta: se on paikallinen apellaatio-valkoviini marathonin etiketillä! Vilho odotti urheilujuomatäydennystä.

Myöhemmin linnan sivurakennuksessa on niin kutsuttu pasta party, juoksutapahtumien tankkaustilaisuus, jonne pariskuntammekin menee. Salissa on sellaiset 200 henkeä ja elävää musiikkia. Tapahtuma on lämminhenkinen, samalla karnevalistinen mutta sympaattinen. Tintti-sarjakuvan hahmot kiertävät pöydissä kuvattavina, orkesteri soittaa dixie-henkistä revyymusiikkia ja ihmiset meluavat. Syödään perunasalaattia paikalliseen tyyliin, kinkkua, pastaa, leipää ja lopuksi juustoja. Ruokaa on paljon, tarjoilu pelaa, isoja vateja kannetaan tarjolle. Kisan nimikkopunaviiniä tuodaan pitkiin pöytiin. Ihmiset ovat iloisia ja pidetään muutama pakollinen puhe. Bändi liikkuu taas pöytien välissä ja soittaa tuuban, vetopasuunan, klarinetin, pyykkilaudan ja banjon voimin. Välillä mukana on laulua. Juustot ovat, tietysti, vuohenjuustoja. Annikki mieltyy sinihomeiseen ja se on Vilhonkin mieleen. Kahvin juotuaan pariskunta lähtee, kuvaa pihalla kuitenkin vielä päärakennusta ja pientä Milou-maskottia, joka piti ehdottomasti tuoda tänne. Hotellille tultaessa ilta alkaa hämärtyä, on selvästi viileämpää. Tv:ssä on otteluita.

Illalla on aikaa valmistautua. Se tarkoittaa pikkutarkkaa juoksuvarusteiden kokoamista, aivan kuin edessä olisi sukellus tai laskuvarjohyppy. Valmistautumalla Vilho viikkaa pelkonsa siistiksi pinkaksi, käsiteltäväksi, hallittavaksi. Pohjimmiltaan juostessa on oltava valmis jo viikkoja sitten. Nyt tarvitaan vain rauhallisuutta, jotain mikä on kielessä saanut syntymään käsitteen "johdonmukaisuus". On seurattava juoksun punaista lankaa, johdonmukaisesti, horjumatta. Ja siihen tarvitaan paradoksaalisesti uskoa omaan suoritukseensa.