Marathon de Cheverny. Neljäs päivä.

Vilho herää kellon piipitykseen ja alkaa heti valmistautua. Eilen hankitut ruokatarvikkeet toimivat lyhyenä aamiaisena. Sää vaikuttaa kirkkaalta. Mieli on yllättävän rauhallinen, tuumii Vilho. On vaikeaa saada ruokaa alas, kello on vähän ja jännitys on kova, mutta syöminen hoidetaan rutiinilla. Urheilujuomaa Vilho juo vain kohtuullisesti, lähtöviivalla ei ole mukavaa olla kuin tankkeri.

Ulkona odottaa viisiasteinen viileys ja se on yllätys. Päivä lämpenee taatusti, mutta alkuvaihe tulee olemaan viileä. Vaikka kaikki juoksussa oleellinen onkin mukana, Vilho on unohtanut verryttelyasun asemaa hoitavat vaatteensa. Hän ei kuitenkaan palaa hakemaan vaatetta, vaikka on vasta muutaman metrin päässä hotellista, sillä nyt suunta on vääjäämättä eteenpäin.

Kisapaikalle on 12,3 kilometriä ja autolla se taittuu pian. Aamun kauneus miellyttää Vilhoa, vaikka ajatukset ovat muualla. Parkkipaikkaongelma ratkeaa, sillä järjestäjät ohjaavat autot eripuolille kylää tiensivuihin. Vilho on mielissään, nyt pitää vain juosta.

Annikki haluaisi jo lähteä lähtöalueelle, mutta Vilho ei suostu. Hän istuu lämpimässä autossa ja odottaa. Kisapaikalla lähdön odottelu on tuskastuttavaa ja minuutit kestävät ikuisuuden. Vilho tulee paikalla aina viime tipassa. Hän kertoo toisinaan, miten kerran joutui juoksemaan tosissaan, että ylipäätään ehti lähtöön. Mutta hän ei halua kokea lähtötilanteen jännitystä, ihmisten hervottomuutta ja samaa pelleillyä maasta ja kisasta toiseen yhtään enempää kuin on pakko.

Lähtö on Linnan julkisivun edestä. Vilho käy jännäpissalla muiden juoksijoiden perässä kartanon puutarhan pensailla, vaikka suomalaisena puoliksi häpeääkin sitä. Mutta tuskin puutarha siitä suuttuu ja maa varmasti tämäkin kestää. Ulkopuolisia ei ole alueella häiriintymässä.

Lähtö! Vilho tunnustelee itseään. Päivä taitaa olla hyvä juosta, vaikka sykkeet ovat korkeat alusta alkaen. Tapahtuma on mukava ja yleisö on hienosti mukana. Eikähän tässä viihdytä tulevat tunnit.

Pohdiskelevana kaverina Vilho on miettinyt paljon marathonin viehätystä ja luonnetta. Kisoissa on tuttu rakenne, joka toistuu hyvin pitkälle samanlaisena. Alussa ihmiset ovat innoissaan, kertovat puujalkavitsejä, naureskelevat ja kulttuurista riippuen meluavat ja meuhkaavat enemmän tai vähemmän. Aikanaan tarinat loppuvat, kuuluu vain kenkien ääntä, kommentit ovat lyhyitä ja yleensä jo keho kertoo juoksijasta sen mitä kerrottavaa on. Ja sitten tulee se vaihe, jolloin koko vartalo haluaisi pysähtyä mutta se pieni kaveri nupissa ei tarjoa siihen mitään mahdollisuutta. Jossain kaiken taustalla on kello, joka kertoo miten menee ja minkätasoisia juoksijat todella ovat.

Vilhon taso on vauhditon - se on kenties yleisin marathonjuoksijoiden taso. Vauhdittomat juoksijatkin tietävät sen, että kilometrien kanssa ei tehdä kompromisseja, ne on kaikki juostava. Jos matkalla jää hetkeksikään "marjastamaan", kuten Vilho tapaa sanoa, kello vie säälimättömän nopeasti aikaa niin vauhdittomilta kuin nopeiltakin. Ja jokaisella on kuitenkin jokin tavoite, jokin käsitys onnistuneesta tuloksesta.

Teoreettisimmillaan Vilhoa miellyttää juoksussa sen läpitunkeva läsnäolon tunne, se viritystila, joka kantaa juoksun läpi; siinä ollaan kokonaan kiinni niissä käytetyissä tunneissa. Vilho voisi puhua aiheesta paljon, mutta säästämme lukijat hänen ajatuksiltaan.

Juoksu tapahtuu paljolti kartanon eli linnan eli Châteaun alueella. Sen metsät ovat upeita, vanhoja puita ja Vilhoa kiehtovia, epätyypillisiä näkymiä. Metsässä on hyvä juosta. Kauempana on siellä täällä säntillisti pinottuja halkopinoja ja metsää hoidetaan muutenkin. Silti siellä voisi kuvat kohtauksia Sormusten herrasta. Aikanaan Vilho näkee myös tolkuttoman korkeita ja pikkuauton paksuisia puita. Lisäksi liikutaan agraariympäristössä, jossa kyltti kertoo pientenkin tilojen sympaattiset nimet, kuten Kolme lähdettä, Pikku-uunit.

Vilho seuraa koko ajan ihmisiä. Marathon on vanhemman väen harrastus, mutta kisassa on pari nuorta tyttöä samassa tahdissa kuin Vilho. Pian hän huomaa, että tytöt ovat amerikkalaisia, laihoja ja piukkapakaraisia, vaikkakaan eivät Vilhon mieleen. Vilho tietää, että hän näkee tytöt monta kertaa ja he todennäköisesti juoksevat lopulta nopeammin.  Ihme kyllä vain ensimmäinen osa ennustuksesta on totta.

Oma lukunsa ovat huoltopisteet. Viiden kilometrin välein saadaan urheilujuomaa, mutta tankkauspistettä edeltää aina gastronomiapiste, jossa on tarjolla alueen viinejä, juustoa ynnä muuta. Vilho ei kuitenkaan uskallu kokeilemaan miten punaviini ja sinihomejuusto imeytyvät suorituksen aikana. Ja itse tankkausasemillakin on valtavasti sytövää, hedelmiä ja ties mitä keksejä, mutta juomat riittäävät sielläkin hänelle.

Kisassa on käynnissä pukujuhla, joten mitä erilaisempia hahmoja liikkuu linnan pitkillä metsäteillä. Paljon on Tinttiin liittyviä hahmoja; eräs ryhmä kuljettaa mukana Rakham Punaisen aarteesta tuttua sukellusvenettä asiaan sopiviin asuihin sonnustautuneena: eräällä on klassinen sukellusmaski päässään. Ranskalaiset saavat suurinta hupia paidattomasta hahmosta, jolla on orjantappurakruunu päässään. Vapahtajamme lenkkitossuissa kuljettaa selässään isoa ristiä kuin reppua. Ristiin on kirjoitettu kisan nimi isolla -tietysti ristiin. Jeesus on erinomainen juoksija. Hän jää juttelemaan ihmisten kanssa, nautiskelee gastronomiapisteillä ja lompsii sitten muina miehinä Vilhon ja muiden vauhdittomien ohi yleisön hurratessa ja jokaisen keksiessä uudestaan: Sehän on Jésus!

Vilho takoo tossuillaan Ranskanmaata ja saapuu aikanaan maaliin. Hän onnistuu mielestään, saa maalissa mitalinsa ja muistokukan hauskasta asusta: Vilholla on maskottieläin lakissaan. Vilho itkee aurinkolasiensa takana, kuten usein maalissa. Tuntien jännitys ja kipu on päättynyt ja veressä kiertävät maailman vahvimmat aineet. Seuraavien tuntien tuntemukset ovat sitä taivasta, joka pitää hänet juoksuradalla kerta kerran jälkeen.

Iltapäivän tapahtumat ovat hitaita, arkisen nautinnollisia. Lepääminen vaatimattoman hotellin sängyssä on ihanaa, peseytyminen nautinto. Tv:ssä on pelejä, mutta Vilho voisi katsella vaikka lastenohjelmaa. Annikki ottaa päiväunet, Vilhokin hetkeksi. Annikki on seikkaillut omat seikkailunsa kisan aikana ja tutustunut Châteaun miljööseen. Annikki tietää vahvasti miten Vilhon kisa etenee, hän tuntee miehensä aikataulun ja osaa seurata kisaa. Annikki näkee juoksusta minkälainen päivä on menossa. Hän tietää milloin Vilho tulee maaliin, mutta Viho ei voi tietää, sillä hän tekee ne kilometrit, hän on avoimessa tilanteessa jokaisen askeleen kanssa, eikä tietäminen - ei edes toivominen kuulu siihen. Juoksua hallitsee nykyhetki, ja vain siitä Vilho kokee tietävänsä jotain juostessaan.

Levättyään pariskunta aikoo lähteä ravintolaan, sitä odotetaan ilolla. Auringon laskiessa vois käydä metsässä kääntymässä, sillä kauriita ei ole vielä nähty.