Istiklâl Caddesia kulkiessaan Vilho miettii, etteivät kadunnimet ja paikat mene millään päähän. Istiklâl on kaupunginosan pääkatu, Caddesi tarkoittaa kuulemma samaa kuin avenue. Taskussa on tuore matkakortti, johon Annikki latasi ostettaessa myös kulkurahaa. Silti mennään kävellen komeasti koska mainittu avenue, Istiklâl Caddesi, on kävelykatu. Täällä on vaikka mitä liikettä ja paljon kulkijaa.
Niin ja kaupunginosa on Beyoglu jos puhutaan suuresta kokonaisuudesta. Pienemmillä kaupunginosillakin on nimiä loputtomasti, nytkin Vlho marssii Taksimista kohti Galatasarayta mutta höyryhän tässä alkaa nousta jos yhtään tarkemmaksi menee. Se on kuitenkin selvinnyt Vilhollekin vähitellen, että omat kotinurkat Siraselviler Caddesin kulmilla ovat todella mukavaa seutua ja Annikki on jälleen löytänyt asunnon hyvästä paikasta.
Galatan tornin juurella voisi pohtia kaupunginosan nimikkojoukkueen edesottamuksia edellisenä päivänä Mestareiden liigassa, mutta ukkossateessa pelatun pelin haluavat monet varmaan unohtaa. Legendaarinen Galatasaray kompuroi vajaamiehistä romanialaista Cluij'ta vastaan mutta sai sentään pisteen kotikentällään. Pelimietteissään Vilho katselee kauppamiestä, joka lennättää jonkinlaista mekaanista lintulennokkia tornin juuressa. Täälläkin on kissoja, Annikki tutustuu juuri paikallisesti hyvin tyypilliseen oranssisävyiseen kattiin.
Päivä on miellyttävän tuulinen, ilma pysyy raikkaana ja Vilho katselee kymmeniä kalamiehiä Galata-sillalla, kun kävely vie pariskuntaamme Kultaisen Sarven yli. Istanbulin eurooppalaista osaa halkaisee lahti, joka muodostaa poikkeuksellisen hyvän luonnonsataman. Jotenkin näin Vilho muistelee matkaoppaan asian muotoilleen. Karttaa toljottamalla ja kävelemällä alkaa Vilhollekin valjeta jotain tästä historiallisesta kaupungista. Aiemmin Vilho taisi tietää lähinnä kaupungin kolme kuuluisinta jalkapallojoukkuetta ja sen yhden kirkon joka moskeijaksi muuttui.
Maustebasaari, uusi moskeija, kauppakatuja ja vähitellen askeleet vievät kohti aluetta, jossa keskeisimmät nähtävyydet sijaitsevat. Päivän päätavoitteena on edelleen ollut tiedustella paikkoja ja saada parempaa kuvaa kohteista. Hagia Sofia vetää Vilhoa puoleensa, sehän se kai on miehen saanut koko kaupunkiin lähtemään. Kohteella Vilhosta tuntuu siltä, että moskeijoita on niin paljon joka suunnassa, että menee minareetit jo sekaisin. Valokuvattavaa on kyllä paljon ja kyllähän se Hagia Sofiakin osuu Vilhon etsimeen.
Raitiovaunut ovat moderneita ja siistejä. Paluumatka kotikulmille helpottuu hieman, mutta kavuttavaa jää kuitenkin vielä. Beyoglu on mäkistä seutua ja kotiinpaluu edellyttää ylämäkipuhinaa. Asunnon kulmilla on valtavasti pieniä liikkeitä, ruokapaikkoja ja kahviloita. Lounaaksi napataan kanasta tehtyä kebabrullaa - jolla toki silläkin oli jokin muu nimi - ja vielä kavutaan portaat asunnolle. Ruoka on hyvää ja edullista.
Illalla pariskunta palaa kaupoilta vihannespussien ja viinipullojen, rypäleiden, leivän ja muiden elintarpeiden kanssa. Vilho poimi muutaman paprikan ja hivutti muina miehinä ostoskoriin pienen rakipullonkin.
Ennen auringonlaskua Vilho keittelee teetä kaksikerroksisella turkkilaisella teepannulla. Täällä juodaan jatkuvasti teetä ja sitten vielä lisäksi kahvia. Eipä Vilho ollut aiemmin niin tietoinen paikallisten tavasta juoda teetä vähän väliä, aina mielikuvissa turkkilaiset hääräävät kahvin kanssa. Mutta eipä moni muukaan asia ole ihan niin kuin mielikuvissa - ei juuri mikään.
Kello on 1818 kun rukouskutsu kajahtaa viereisestä minareetista. Vilho katselee jälleen Galatan tornin suuntaan ja yli Kultaisen Sarven aina kauemmille moskeijoille asti. Tänään taivaanrannassa ei salamoi. Iltatuulessa t-paita on melkein liian vähäinen vaate. Jäiköhän sitä teetä vielä pannun?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti