Entracte 5: Juoksijoiden välisestä ystävyydestä

Vilholla on tusinan verran hyviä tuttavia, joita hän tapaa ainoastaan juoksutapahtumissa. Joskus on taivallettu samaan tahtiin, vaihdettu ajatuksia ja sen jälkeen morjestettu vähintään lähtöalueella. Joskus ohitetaan, joskus tullaan ohitetuksi, toisinaan nähdään kun reitti kääntyy silmukkana tai kierrokset kohtaavat. Silloin huudetaan vastavirrassa näkyville tutuille heidän nimeään ja vaihdetaan tsemppitoivotuksia. 

Tänään Vilho taivaltaa juoksututtunsa Hokkasen kanssa (nimi muutettu, oikea nimi Järvinen). Hokkanen on tuttava yli kymmenen vuoden takaa, tuttu kasvo lukuisista kisoista ja kova kulkija. Hokkanen on tänään vähän toipilaana, joten Vilhokin pysyy hänen tahdissaan tuntikausia. 

Nyt on erinomaisesti aikaa vaihtaa kuulumisia ja syventää vanhoja juttuja. Ennen kaikkea on antoisaa saada seuraa loputtoman pyörätien taittamiseen kotimaan puoliankeassa Palmusunnuntaissa.

Kisojen kiertäjiä lienee turvallisinta kutsua maratoonareiksi, sillä sitähän tämä porukka harrastuksekseen puuhaa. Joukkoon mahtuu kovaa kilpamenijää ja huippu-urheilijaakin, mutta jos juoksijoiden vauhdit eivät koskaan kohtaa, niin harvemmin suurempaa keskusteluyhteyttä syntyy. Vilho kun on vauhditon veijari, tuntee hän vain porukoita jotka osuvat sinne vähän suurempaan tilastolliseen tulosmassaan loppuaikansa puolesta.

Näissä maratoonareissa on huikeata porukkaa. Usein keski-ikäistä ja monella tapaa hyvin keskinkertaisen oloista väkeä, joka ei millään jää mieleen tai erotu muista sinipaitaisista menijöistä Asics-kengissään ja puristesukissaan. Mutta jos juostessa puhuttelet toista taivaltajaa, niin helposti syttyy yhteys ja yhteinen tilanne riittää alustaksi tuttavuudelle, jopa luottamukselle. Muutaman kilometrin päästä kuulee ihmiskohtaloita ja kiehtovia elämäntarinoita.

Hokkasenkin Vilho tuntee hyvin, paljon on kuultu lapsuudesta ja sukulaisista. Juoksuissa on tavattu Hokkasen puoliso, setä ja kavereita. On tarinoitu töistä, puhuttu oluesta ja reissuista. Lähtöalueilla on morjestettu, varmuudeksi kerrattu seuraavat yhteiset kisat ja todettu "nähdään sitten siellä". Kun Vilho ajattelee Hokkasta, ensimmäisenä mielessä ovat arvostus ja juoksukaverin ikuinen iloisuus.

 

Pitkän matkan hölkkäämisessä ei ole mitään glamouria tai ylevää. Pääsiäinen tietysti muistuttaa meitä siitä, että kärsimys on ylevää, sillä kristinuskon kulmakivenä on Kristuksen kärsimysnäytelmä ristintiellä. Sen passion loppunäytökseen kuuluvat puun raahaaminen mäelle, julkinen häpäisy ja äärimmäisen kivulias teloituskuolema. Mutta kristinopin ylevyys perustuukin uhrautumiseen ja ylösnousemukseen, joten tarinan lopun jo tuntevat voivatkin unohtaa sujuvasti itse kuolemantuomion tuottaman loputtoman tuskan.

Mutta kuten tuli todettua, pitkän matkan hölkkäämisessä ei ole mitään glamouria tai ylevää, usein selvitään myös hengissä. Suoritus ei näytä hienolta, touhu kestää tuntikausia ja tapahtumapaikkana ovat loputtomat kevyen liikenteen väylät, joita koristavat puskat ja pajukot joko lehdillä, pajunkissoilla tai jäisen paljaina.

Juoksijoita yhdistää kaikkien entisten varusmiesten tuntema "samassa kusessa ollaan" -tunne, johon sisältyy kuitenkin aimo annos aikuismaista itseironiaa, Itsehän sitä on tieten tahtoen jälleen hakeuduttu mukaan henkilökohtaiseen kärsimysnäytelmään. 

Ihmiset ovat hämmästyttäviä tunnevetoisia järkiolentoja. Psykologiassa tunnetaan se seikka, että sopivan kriisitilanteen tai vaaran kokeminen mahdollisen partnerin kanssa voi olla parasta sementtiä mitä orastavalle parisuhteelle voi toivoa. Kaikissa maissa tunnetaan entisten aseveljien verkostot (joista tosin nykytermit ovat tehneet hyvin selvää jälkeä), joissa verkostoituminen on tapahtunut juoksuhaudoissa ja jatkunut siviilimaailmassa siihen oikeaan hautaan asti.  Lyhyesti sanoen: Samassa kusisessa paikassa olleet ihmiset tapaavat luottavan täysin toisiinsa. 

Vilho ei tunne siis kunnolla juoksututtujaan, mutta tunne tuntemisesta on kuitenkin raudanluja. Juoksureissuihin liittyvä uupumus tuppaa olemaan yksi sellainen tekijä, joka estää loputtomat roolinvetämiset, vaikka julkisivua olisikin lystikäs pitää yllä maaliin asti. 

Ja parhaimmillaan porukassa on joku, joka pitää huumoria yllä, kannustaa toisia ja saa muut unohtamaan kuluttavat kilometrit hetkeksi. Moni nuorempi tarvitsee tuekseen tasaisen vauhdinpitäjän, joka ankkuroi tahdin kokemuksellaan järkeväksi, juttelee mukavia ja vie synkät pilvet pois taivaalta. 

Ja onhan Vilhokin toisinaan poiminut mukaansa juoksijoita, jotka ovat hetkeksi hukanneet punaisen langan ja suotta kadonneet synkkyyteen, vaikka voimia vielä hyvin on. Vahvuudesta ei ole iloa ellei joskus kanna jotain toista.