Puistoretken lopuksi edessä on vierailu sotilashautausmaalla, joka on hyvin miellyttävä ja metsäinen. Pitkään Vilho kuunteee alueella lintuja, punakylkirastasta ja punarintaa, sitten paikalle tulee variksia, närhiä ja kaikkialla lentävät peipot ja sinitiaiset.
Sotilashautausmaat ovat yleensä, kuten nytkin, kauniita ja vaatimattomia, Niissä on sellaista hautausmailta tuttua rauhaa, mutta mukana on ripaus esteettistä monotonisuutta, joka tuo mieleen armeijan, järjestyksen ja pelkistetyn designin. Keskimäärin hautaristit sotilashautamaalla ovat aina paremmin suorissa riveissä kuin sotilaat milloinkaan eläessään, lisäksi ristit ovat yleensä samanlaisia, toisin kuin virheitä tekevät, persoonalliset ihmiset.
Silti sotilashautausmaat ovat surun paikkoja, lukuun ottamatta amerikkalaisia sotilashautausmaita, jotka ovat ikuisen leposijan lisäksi sotilasvallan näyttämisen, lippujen ja vaivoin salatun mahtipontisuuden tyyssijoja.
Vilnassa saksalaissotilashautausmaa on hieno metsikkö, jonka ristikolmikot kuvastavat ristikukkulan kolmea ristiä, eivätkä ole samanlaisia, keskimmäinen on korkeampi. Näitä kolmikkoja on alueella useita. Tutkimatta lainkaan asiaa, voisi kuvitella että alueelle on haudattu useita eri joukkojen sotilaita. Keskellä on monumetti, jonka paaseihin saksalaissotilaiden nimiä on kaiverrettu, keskiosaa hallitsee risti. Sivummalla on koskettava kivi, jossa lukee vain saksaksi "Venäläissotilaiden muistolle". Sen takana maastossa on kaksi ortodoksista ristiä.
Vilho olisi toivonut, että sotilashautausmaat pohjoisessa, Baltiassa ja kaikkiaan Itä-Euroopassa olisivat kuuluneet historiaan, sunnuntaikävelyihin ja virkistyalueisiin, huolettomiin iltapäiviin, kunnioittamiseen ja opittuihin läksyihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti