7.2 Scavi Archelogici di Oplonti: Vilho Villa di Poppeassa

Vilho on tavannut valtavan määrän autoilevia napolilaisia, mutta suurin osa tapaamisista on ollut ohikiitävän lyhyitä. Täällä selviää kyllä, kunhan menee oikeassa, letkeässä rytmissä.

Vilho löytää Torre Annunziatan kaivauksien luota parkkipaikan kadulta, eikä mestoilla ole varmaan tuolloin kuin yksi toinen parkkipaikka tarjolla. Tämähän meni hienosti, miettii Vilho.

Annikki käy lippukassa ja Vilho WC:ssä ja sitten ollaan valmiit sellaiseen korttelinkokoiseen arkeologiseen nähtävyyteen, joka on Herculanaeumin tavoin metritolkulla nykyisen katutason alapuolella.

Villa di Poppea,

Scavi archeologici di Oplonti, Torre Annunziata, Napoli

Raikkaan ajoretken jälkeen Vilholle menee pari minuuttia orientoitumiseen; Siihen, että hän löytää normaalin, tokkuraisen oman itsensä, joka mielihalusta, kiirettömänä vaeltelee raunioilla kourat täynnä optiikkaa.

Totta puhuen Vilhon silmätkään eivät meinaa sopeutua raunioiden valojen ja varjon leikkiin, kameran ja katsomisen vaihteluun, sillä tsiigaamisessa on niin vahvasti kaikennäkevä autoiluvaihde päällä. Mutta hienot rauniot voivat kaiken muuttaa.

Pylväskäytävä (Peristilo)

Villa di Poppea,

Scavi archeologici di Oplonti, Torre Annunziata, Napoli

Villa di Poppea on mitä ilmeisemmin ensimmäiseltä vuosisadalta, Claudiusten keisariajalta oleva rakennus, joka oli keisari Neron vaimon, Poppean asuinpaikkana. Todennäköisesti vuoden 62 maanjäristys aiheutti sen, että talo oli asumaton ja vielä korjattavana kun Vesuviuksen purkautui  vuonna 79 jKr. ikuistaen villan jälkipolville.

Täällä ei pyöri turistiryhmiä, ei näy audioguideja eikä kukaan tuputa maksullista kierrosta. Vaikea tänne olisi busseilla päästäkään tai löytää turistimassaa vedettäväksi. Napolin seudulla Pompei on niin massiivinen menneisyyskohteiden aurinko, että kaikki muut jäävät varjoon.

 Kottarainen/rastas viikunoiden kanssa.

Villa di Poppea,

Scavi archeologici di Oplonti, Torre Annunziata, Napoli

Tässä huvilassa on hyvin lattiamosaiikkeja, ne eivät ole mitään kuvakenttiä, vaan erilaisia sisustuskuvioita. Lisäksi melkein kaikki seinäpinnat on maalattu ja useissa on lisäksi hienoja kuvia.

Vilho ei ole paneutunut kohteeseen yhtään, mutta toteaa alusta alkaen, että huvila on kuulunut rikkaalle kansalaiselle. Saleja, huoneita, sisäpihoja ja käytäviä on kuin antiikin rakennusoppikirjassa, lisäksi löytyy kylpyosastoa ja poikkeuksellisesti myös uima-allas ulkoalueelta.

Seinillä on lukematon määrä pieniä vignetti-kuvioita, useissa lintuja, pieniä maisemakuvia tai henkilöhahmoja. Monet näistä ovat hienoja ja hämmästyttävän hyväkuntoisia.

Susivuoret ovat tohkeissaan paikasta ja pienet autoseikkailut unohtuvat. Nyt tuntuu selvästi siltä, että Vilhonkin kulttuuri-diesel saa taas polttoainetta ja meno maistuu aivan eri tavalla.

Villa di Poppea on Vilholle uskonnollinen kokemus: Ajoratojen kaaoksen, roskaisen ja kuhisevan katualueen keskellä raunioilla on häikäisevää kauneutta, jossa on jotain ikuista, herkkää, hetkellistä ja kestävää. Roomalaisten rakennuksissa on paljon tuttua, kun niitä on satoja nähnyt, mutta aina löytyy pieniä fragmentteja uutta – samalla tavalla kuin luonnostakin löytää.

Kaksikko viihtyy villassa kahden kierroksen verran, 1106-1253. Sitten jatketaan taas nykypäivään ja napolilaiseen tieliikenne-tarantellaan.