Aamu ja pala aamupäivää menee kuitenkin vielä kuurosateiden, usvan ja vankan pilvipeitteen merkeissä.
Vilho päättää kävellä täydessä varustuksessa kyläalueen yhdelle vakiovuorelle, laajalle ja reiluun pariin tonniin nousevalle Daniellille. Täällä Vilho pyöri viime vuonnakin, ensimmäisenä reissunaan melkoisessa sateessa.
Ensimmäinen reissu, vaan ei näemmä viimeinen – Danielille.
Sen sijaan Vilhon seikkailut ovat nyt päättymässä, olemme tainneet päästä jo ihan viimeisten tarinoiden pariin. Vauhdittomat vaellukset päättyvät pian, mutta kukapa tietää, minkälainen loppu on edessä.
Nyt kuitenkin Susivuori kulkee ilman minkäänlaisia ennakkouskomuksia vain katsomaan, miltä keli ylempänä näyttää ja estävätkö sade tai kenties lumikin reissun jossain sen vaiheessa. Vai tuleeko vastaan pilviverho, joka tekee vuorimatkailusta aina jotenkin turhauttavan usvaista.
Vilho, tuo yksinkertainen oluenystävä, taarustaa tasaista tahtia rinkkansa kanssa ensin kylän reunaan – sinne, josta kulkee tie Garmisch-Partenkircheniin. Täällä kohisee hyvävetisenä myös Loisach-joki.
Vilho jauhaa ensin sivummalla kulkevaa pyörä/kävelyväylää, mutta muita liikkujia ei juuri näy. Koko ajan mennään pohjoiseen, Saksaan päin. Pidemmällä kulkutie alkaa nousta ylös ja näin Vilho pääsee yrittämään Danielin korkeuksiin koukaten idästä.
Täällä onkin rauhallista, vähän jotain maajussien rakennuksia, ampumalavoja ja sahapaikkoja löytyy, muutama huoltorakennus, mutta ei ristin sielua missään eikä elonmerkkejäkään mitä nyt muutamasta lampaasta jossain metsän peitossa.
Keli paranee huomattavasti ja aurinkokin näyttäytyy, samoin sinitaivasta repeää näkyviin. Vilho jatkaa siis ylemmäksi. Vielä 1400 metrissä tulee iloinen sadekuuro, mutta sen Vilho piileksii kuusen alla.
Reissu vie Meirtlin harjanteelle. Siellä vastaan tulee kymmenisen gemssiä ja sää alkaa olla jo oikein hyvä, samoin koko laidunylänkö on todella kaunis.
Vilho kuvailee kovasti. Etenkin visuaalisesti inspiroivaa on se, että 1800 metrissä alkaa lunta olla ensin laikkuina, sitten lopulta pian koko ajan.
Kävelemisen ja nousun rasittama Vilho on nöyrä. Hänen ensireaktionsa avautuvissa maisemapaikoissa on yleensä: Voi Luoja, sain tämänkin vielä nähdä.
Perinteisen vilhoilun kaavaan kuuluu hikoileva, hidas nousu, kasvava ilo ja lapsenomainen onni, joka rakentuu siitä mihin on päästy. Loputtomien juoksukisojensa jälkeen Vilho tietää, että hän on toivoton taapertaja, mutta kyseessähän on kulumaton rakkaus vuoriin ja nöyrä kiinnostus niiden luontoon.
***
Lumi ja yläharjanteelle vievä lohkaremainen kivikko ovat huono yhdistelmä. Vilho kapuaa pitkään korkeammalle, mutta lopulta kengät eivät pidä tarpeeksi, eikä lumisista kivistä näe, mihin voi astua. Jyrkkyys alkaa olla sen verran raikas, että Vilhon himoitsema harjanne jää nuoskalumessa kapuamatta. Etenkin peruuttaminen tässä liukkaassa nuoskassa voi mudostua hankalaksi.
Korkeusmittarit sekoilevat keskenään, mutta nyt ollaan aivan 2000 metrin paikkeilla, ehkä virallisesti vähän alle.
Daniel
Vilho peruuttelee lumirinteestä alas ja jättää paritonnisen harjanteen väliin. Vielä viimeinen selfie lumisessa rinteessä. Häviävän hetken, vuoriston valossa Vilho miettii, että kaikki kameran linssissä näkyvähän on kaunista. This is the end, beautiful friend.
Polkukin on merkitty maalilla kiviin ja sehän ehti hukkua lumeen useamman kerran noustessa. Danielin kivihuipulle ei tänään olisi ollut muutenkaan mitään asiaa, mutta hauska lumireissuhan tästä tuli kaiken satelun jälkeen. No safety or surprise, my friend.
Vuorikeikan varsinainen kokonaiskustannus on kuitenkin seitsemän tunnin tauoton tallaaminen. Vilho pääsi lähtemään sateen loputtua kello 12 ja kotiin hän pääsi kello 19. Tämä aika on käytännössä kävelty, purtu muutamaa makkaraa ja vähän nallekarkkeja. Siirtymää on reilusti yli 20 km ja nousua kilometrin verran.
Asunnolla Vilho on kiitollinen oluesta, Annikin valmistamasta papupatasäilykekeitosta ja mahdollisuudesta päästä istumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti