2.3 Huippujuttuja: Pelko odottaa siellä minne se jätettiin

Kesäkelissä tehty kapuaminen kiinnostaa tuskin ketään. Vuorikävely on kuitenkin niin vuosikertavilhoa kuin vain voin olla, sillä hänen touhuissaan kaikki rakennetaan juurta jaksaen tyvestä puuhun. Nyt tyvi on kilometrissä ja iltapäivän edetessä Vilho pääsee himoitsemaansa kahteentonniin.

Arkisessa vuorikävelyssä on jotain valtavan kiinnostavaa inhimillisestä vinkkelistä. Asioita, näkymiä ja metrejä pureskellaan ylöspäin erittäin tarkasti, avautuvana ainutlaatuisena kertomuksena. Kun tullaan alas kaikki on tuttua ja taputeltua, josta on kiire kotiin syömään.

Nouseminen on myös ruuvin kiristämistä ja jossain vaiheessa tullaan siihen kohtaan, jossa on väännettävä enemmän, väännettävä täysillä että päästään sinne mihin pistäisi päästä – loppuun asti. Sitä ennen mennään kierros kierrokselta, mutta lähempänä loppua alkaa olla kysymys ihan muusta kuin yksinkertaisista metreistä.

Vuosi sitten näillä mailla Vilho taisi kohdata paholaisen, mutta kaikkiaan reissun viimeisenä maastopäivänä Susivuoren oli helppo tyytyä reiluun paritonniseen ja palata vaimonsa kanssa kotiin. Vilho jupisee videokameralle juttujaan, mutta tietää hyvin, että kivikossa odottaa sinne jätetty pelko, ihan siellä loppusuoralla, kiviä pitelevien verkkoaitojen luona.

Vilhoa kiinnostaa ihan vietävästi vääntää ruuvia siihen paikkaan, missä pelko puhuu. Siellähän se on hyvässä, tallessa, lapsellisessa reilussa  2100:ssa. Vilhon mielestä tämä on kiinnostava koe, vaikka sen sisällä on oikea ihminen, pelkäävä Vilho.


Jauhettuaan ylämäkeä askelaskeelta ja ohitettuaan tutun tavernana parissa tonnissa, Vilho pääsee viimevuotiselle toppikohdalle ja kääntöpaikalle.

Vilho menee siitä jyrkänteestä ohi.
Eteenpäin.

Vuorilla Vilho on törmännyt kerta toisensa jälkeen siihen, että kaikki selitykset reissuista ovat naiiveja. Korkeuskeikkoja ei pysty kielellisesti kunnolla kuvaamaan. Kyse ei ole mystiikasta, rehentelystä tai kiertelystä, vaan kielellisestä kyvyttömyydestä.

 

Kohti Grubigsteinin ristihuippua

Esimerkiksi Vilhon selitys päivän kävelymatkan aikana on se, että "kiipeäminen on lopetettu vaikeimmassa kohdassa". Tuon Vilho on oppinut juostessaan pitkiä matkoja. Vaikein kohta ei ole lopussa vaan välillä tuntuu pahalta, mutta se menee ohi (kunhan jatkaa vain). Se on kuulemma se kohta johon koko henkinen valmennus kohdistuu. Ei korkein kohta välttämättä se vaikein ole, vaan se karmea jyrkänne on jossain siellä matkan varrella jo aiemmin. Siitä pitäisi vain päästä ohi.

 

Grubigsteinin huipun maisemia, taustalla Zugspitze ja oikealla Sonnenspitze 

Vilho käy ristihuipulla, mutta huomaa pian sen, että taaempana on korkeampi huippu harjanteen jatkeena. Vilho käy sielläkin ja puhuttaa itsensä lopulta ihan korkeimmalle kohdalle.

Alas on tultava ja Vilho tarkkaa aiempaa pelon paikkaa ihan tosissaan. Se on päivän kiinnostavin paikka.

Alas on on loputon matka, pitkä kiemurtelu ja kymmenisen kilometriä.

Mutta vaikka porukkaa onkin vähemmän kuin Himalajan huipulla, niin ruuhka se tännekin tulee.
Lampaat ovat menossa yötä myöten vaan yhä ylemmäksi ja korkeudessa 2100 metriä Vilho päästää ensin ne reitille.