6. Vilho olemisen perusteiden ääressä: Iltakävely Rapitanille

Matkailu sujuu entiseen tapaan, mutta silti Vilhoa vaivaa tuore tunne siitä, että kaiken takana väijyvä tekstinsuoltaja vainoaa hänen henkeään.

***

Vilhon globaali yleisö on massiivinen, se koostuu karkeasti 2-3 henkilöstä. mutta tuskin tuo väkijoukko aktivoituu pelastamaan Vilhoa.

*

Illan kävely vie 850 metristä kohti markettia ja siitä kukkuloille. Vilho haluaisi konkreettisesti "paeta vuorille" mutta tuskin tuokaan auttaa, jos hetket ovat luetut.  Oksalle lentää ihan aito peippo. Pensaiden lehdet ovat paksuja ja nahkeita. Täälläkin varustaudutaan aina talveen ja tuiverrukseen. Talvi se on tulossa Vilhollekin.

Miten voi valmistautua talveen joka ei pääty?

Vilhon mielestä on väärin ja kohtuutona, että Kirjoittaja aikoo poistaa hänet päiväjärjestyksestä. Toki hetken mietittyään tajuaa Vilhokin sen, ettei mitään kohtuutta ja oikeutta ole kuolemassa. Se ei tietenkään estä kapinoimasta ja huomauttamasta kaikenlaisista asianhaaroista.  Vilho puskee kohti kilometrin korkeuden rajapyykkiä pitkin vaaleaa, helvetin kovaa kivistä tietä. Pitäisi varmaan pyytää apua, tuumii hän vihellellen Abbaa:

 
Säg vem kan svara och vem kan förklara: SOS
Var är min kärä som var mig så nära: SOS

Vem är du, som jag nu inte känner igen?
Var är han, denne man som en gång var min vän?


Puskien pyyhkiessä jalkoja Vilho painelee eteenpäin.
Pian ollaan kukkulalla, josta näkyy hyvin koko Jacan kaupunki. Korkeutta on 1105 m. Vilho jatkaa kohti tuntematonta, sillä polkua ei ole mitenkään selvitetty ennalta vilhokeskuksessa, vaan iltakävelylle on vaan lähdetty nokkatuntumalla.

***

Vilho nautti vapaudestaan. Näin sitä ollaan menty ympäri Eurooppaa ja pikkuisen muuallekin, mutta niin vaan joku pistää pisteen näillekin retkille. Kiitollinen Vilho toki on kaikesta saamastaan, lukemattomista kilometreistä ja päättymättömistä öistä. Nöyränä pitää ottaa vastaan kaikki tuulen puhtaat puhallukset ja miellyttävät polut. Mutta tässäkö tämä oli, loppumattoman tarinan loppu?

Harjanteella kulkeva polku vie todellakin läpi reittinsä ja oikeaan suuntaan kuin sadussa. Viltsu päätyy kotihotellilta näkyvälle korkealle harjanteelle, jossa on muinainen rakennus ja verrattain uusi, hylätyn näköinen talo, joka lienee hotelli. Se tuo Vilhon mieleen elokuvan Hohto. Samantien alkaa mielessä soimaan pahaenteinen kappale The Shining. 

***

Matkalla alas hotellille Vilho on nöyrtynyt kohtaloonsa. Tammissa on runsaasti piskuisia pyrstötiaisia ja ne sirkuttava kivasti. Sankarimme  – jos hän nyt enää on sankarimme  – pistelee rivakasti alamäkeen ja kohti hotellia. Aurinko laskee hyvin pian ja reilu kuusikilometrinen iltalenkki onkin sopivasti ohi. Montako lenkkiä on enää edessä? Taatusti ne on lasketut ja luetut.

Francisco Goya: El Pelele (1791-2). Prado, Madrid.