12. Mikä siinä on niin vaikeaa?

Reippaassa umpikujaretkessä pääsyynä oli harvinaisen puhtaaksi viljelty idiotismi. Vilho kallossa takoo lujana syyllisyys typeryydestä. Mutta harvoin Vilho on ollut yhtä tietoinen siitä, ettei surkuttelu auta nyt mitään. Se ei todella auta. Työt tehdään nyt toisilla saroilla. Siksi rutinat katastrofin synnystä ja kaikista virheistä jäävät muihin tiimipalavereihin ja nähtäväksi jää, mitä luupää oppii jos oppii.

"Miksi?" on nyt unohdettava.

Mutta mikä siinä kotiinpaluussa on niin vaikeaa?

Vaikeaa on se, että hilpeän laskeutumisen pysädyttyä pystysuoraan jyrkänteeseen, ensimmäinen reaktio on lähteä sivuliikkeeseen. Sivuliike tuo eteen puskat, pensaat ja silmittömän tetsaamisen kasvien ja kivikon  helvetissä. Hämärän tullen kiire kasvaa ja rasitus vain nousee. Sivuliike rinteessä on veristä puuhaa, naarmuttavaa ja raskasta. Palkkiona touhusta edessä on uusia umpikujia, kasvavaa hämäryyttä.

Profiili on kuitenkin aika jyrkkä, on vaikeaa nähdä alas päin, vaikeaa arvioida mistä se vapauttava reitti löytyisi. Kun pensaiden takaa näkee hyvin, on jo jyrkänteen reunalla.

Puskissa painiminen on kuin kauhuelokuvasta – sitä yrittää epätoivoisesti päästä läpi mutta pudota ei saisi minnekään holtittomasti. Voimia kuluu eikä tulosta synny.

Viimeinen vesiuoma näyttää lupaavalta, mutta lähes kuiva puronpohja päättyy kiviseen kuiluun, joka on pystysuora. Sivulle ei pääse pidemmälle. Hämärässä selviää, ettei tätä uomaa pysty nousemaan kuin 20 metriä, holvi on vastassa täälläkin.

Umpikuja.

Sitten sammuvat valot.

 

Francisco Goya: Naufragio. 1793