Maaliskuun puoliväli näyttää parhaita, vaikkakin talvisia puoliaan. Helsinki-Vantaalla on kirkas lauantaiaamu ja lumi hehkuu puhtaanvalkoisena aamuauringossa. Maahan on tullut pakkasjakso ja korkeapaine hallitsee säätä.
Kylmää sääjaksoa erikoisempi ilmiö on se, että Vilho on loungessa ja painii innokkaasti moniviljasämpylän kimpussa. Annikki sormeilee Prosecco-lasiaan, Vilho Marimekon kahvimukia. Miksi ihmeessä virkailijat ovat päästäneet Susivuoret loungeen?
Annikki on taannoin järjestellyt hieman lentopisteitä ja tästä on ollut seurauksena pariskunnan lennon kohottaminen bisnesluokkaan. Kaksikko on kuitenkin ollut niin rennosti liikkeellä pisteineen, että lounge-mahdollisuutta on ajateltu ensimmäisen kerran vasta kenttäbussissa. Siinäkin vaiheessa lapsellinen Vilho on ollut enemmän innostunut bisnesluokan tuomasta priority-turvatarkastuksesta. Mutta niin vaan matkalippuna toimiva paperinpala on kelvannut lentokentän loungen päästötodistukseksi ja kohtapa Vilho jo kokoaa nakkeja ja munakasta kulmikkaalle – ja aivan liian pienelle – desing-lautaselle.
Sämpylä on hyvää, mutta toisen leivän jälkeen pitää jo lähteä portille. Kerrankin kentälle on tultu sopivasti, eikä aivan liian aikaisin. Pian pariskunta on jo koneessa ja istuu toisella rivillä katsellen muuta matkustavaa kansaa, joka ohi vaeltaa. Bisnesluokassa on viisi ihmistä ja tarjoilu pelaa.Vilho syö jugurttia, täälläkin munakasta ja pienen sarven. Myöhemmin kun tarjottimista on päästy, Annikki tilaa shamppanjat ja sitten Vilho mahtuukin jo kaivamaan tietokoneensa ja muut romunsa esille.
Pariisi. Kaupunki on tuttu, mutta aina kiinnostava. Vuoden aikana terrorismi on tehnyt hallaa paikkaan liittyville mielikuville, mutta vuosihan on kaikkiaan ollut raskas koko Euroopalle. Susivuoret ovat menossa kaupunkilomalle ja tällä kertaa on tarkoitus myös lepäillä. Pariisissa on se hieno puoli, että siellä on lystikästä vain olla ja lomailla, mutta tarvittaessa tekemistä ja nähtävyyksiä löytyy loputtomasti.
***
Lentokoneessa on sopivasti aikaa lukea. Vilhon matkakirjana on pariisilaisen filosofin elämäkerta. Jean-Marc Fanfaron (1910-2000) oli vuosisatansa merkittävämpiä ranskalaisajattelijoita ja melkoinen persoona muutenkin. Jäyhää Vilhoa on aina kovasti innostanut Fanfaronin rohkea, räiskyvä ajattelu. Pariisilainen oli usein ristiriitainen lausunnoissaan. Hän oli välillä erittäin vaikeaselkoinen, toisinaan sitten hyvinkin suorasukainen, mutta aina hänen mielipiteistään syntyi hälyä ja julkista keskustelua. Jean-Marc Fanfaronin elämäntarinakin on täynnä rikkaita vaiheita alusta loppuun asti. Vilhoon tämä kaikki tekee suuren vaikutuksen ja niinpä hän tarttuu elämäkertaan täynnä harrasta ihailua ja silkkaa intoa.
“Ainoastaan saksalainen saa kirjoittaa elämäkertani, mutta se on tehtävä englanniksi”, julistaa kirjan takakansi ranskalaisfilosofin määräystä teoksen laatimisesta. Poikkeuksellisesti Fanfaron perustelee vaatimuksensa: “Saksalainen ymmärtää parhaiten ajatteluani, koska sen juuret ovat saksalaisissa filosofiassa. Mutta englanti on se kieli, joka tekee tästä kaikesta riittävän ymmärrettävää.” Elämäkertaa voidaan pitää Fanfaronin viimeisenä suurena siirtona, vaikka pariisilainen on ollut jo pitkään haudassa. Siinäkin hän noudattaa kehittämäänsä “salaperäisen suorasukaisuuden” lakia, ja häivyttää jälkensä – tässä tapauksessa sen, että hän oli umpiranskalainen kulttuurivaikuttaja. Niinpä pitkän odottaminsen jälkeen virallinen elämäkerta on lopultakin julkaistu. “Sfinksin tanssi” (2015) on saksalaisen yliopistomiehen Karl Nichtbinin suurtyö ja antaa varmasti vastauksen lukuisiin suurmiestä koskeviin kysymyksiin mutta todellakin englanniksi ja Lontoossa julkaistuna.
***
Puolenpäivän jälkeen Annikki ja Vilho pääsevät jatkamaan matkaansa lentokentältä. Pariisin Charles de Gaulle on suuri, kuhiseva lentokenttä. Suomesta tuleva pääsee hyvin nopeasti todella kansainväliseen ja multikulturaaliseen tunnelmaan. Vuorossa on RER-junamatka Pariisiin ja paikallisjunamatka vie Gare du Nordille, niin kuin monen muunkin matkalaisen tie. Sitten vaihdetaan reippaasti metroon ja jatketaan kohti Père-Lachaisen hautausmaan aluetta.
Pariisi on erittäin harmaa, sillä taivas on täysin pilvessä. Lentokentältä tullessa Vilho katsoo junan ikkunasta näkymää. Radan vieressä olevat talot ovat hyvin vaatimattomia, paikoin lähes hökkeleitä. Roskaa ja graffittia on paljon. Hieman kauempana radasta talot ovat hienompia, mutta pääasiassa esikaupunkimiljöö on tasoltaan vaatimatonta. Suuria kerrostalojakaan ei kyllä ole. Amerikkalaisten turistien virta näkyy heti kentällä ja myös junissa. Pariisi vetää kovasti väkeä rapakon takaa ja on aina vetänyt.
Asunnolla on emäntä vastassa, tutustuminen asuntoon käy pian ja paperiasiat hoidetaan kuntoon. Asunto on hyvä, pohjakaavaltaan sokkeloinen mutta miellyttävä.
Iltapäivän ja illan Susivuoret lepäävät. Kaupassa käydään kahdesti, mutta aikaa jää myös päiväunille. Ilta käytetään muuten taloksi asettumiseen ja ensimmäinen päivä Pariisissa alkaa olla vähitellen hoidettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti