Viisikymmenluvulla Fanfaron katoaa julkisuudesta. "Olen saanut tarpeekseni älymystöstä, olen saanut tarpeekseni Pariisista. Pariisilaisuus ei edes ole tätä päivää, pohjimmaltani olen normandialainen ja haluan olla rauhassa. Jätän Pariisin."
Tämähän olikin lausunto, joka yllätti kaikki, siitä huolimatta että sen antoi Fanfaron. Erikoisinta oli se, että Fanfaron oli läpeensä paljasjalkainen pariisilainen. Hänen äitinsä oli tullut Normandiasta 3-vuotiaana, mutta se ei kyllä tehnyt filosofista vielä maajussia Luoteis-Ranskaan.
Fanfaron katosi kuitenkin julkisuudesta. Hän meni naimisiin kodinhoitajattarensa tyttären, Fátima Brahimin kanssa. Vihkiminen tapahtui kaupunginosan kirkossa, filosofi halusi perinteisen kristillisen vihkimisen, perinteisen avioliiton. Pariskunta sai kolme poikaa ja pysyi yhdessä koko elämänsä – Pariisissa.
Fanfaron osti kyllä pienen talon Normandiasta, äitinsä muinaisesta kotikylästä. Siellä perhe vietti kesiään ja lyhempiä loma-aikoja. Fanfaron tapasi saapastella tämän pienen tilansa pihalla ja esiintyä normandialaisen talonpoikana. Ainoastaan hänen vaimonsa Fátima uskalsi nauraa näille kaupunkilaispojan tempauksille piittaamatta vähäänkään ajattelijan reaktioista.
Etupäässä Jean-Marc Fanfaron eli arkeaan 11. kaupunginosassa. Hän kävi samassa baarissa, löi vetoa samassa kioskissa ja usein vielä samoista hevosista. Lihakauppias ja hedelmämyyjä tunsivat hänet, kuten tunsivat kaikki muutkin kulmilla. Kukaan ei tietenkään vaivautunut kysymään filosofilta, mitä ihmettä hän täällä teki käännettyään Pariisille selkänsä. Fanfaron oli hemmetin pidetty kaveri, myös muiden kuin perusranskalaisten asukkaiden silmissä.
Miltei kymmenen vuotta Fanfaron eli vain vaimolleen ja lapsilleen, hänellä oli siihen taloudellisesti varaa kirjamyynnin onnistumisten takia. Hän teki pari matkaa työmielessä ja tapasi yllättävän nimekkäitä ihmisiä Englannissa ja Saksassa.
Kuusikymmenluvun lähestyessä hän ryhtyi kaunokirjallisen pääteoksensa työstämiseen. Fátima on häikäisevän herkkä, syvällinen romaani rakkaudesta, suvaitsevaisuudesta ja kahden ihmisen omistautumisesta toisilleen.
Superlatiivit alkoivat loppua, kun kriitikot kehuivat kirjaan kilpaa kotirouvien kanssa. Fanfaronin suuri hiljaisuus oli päättynyt armon vuonna 1960.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti