8b) Fanfaron vauhdikkaasti viisikymmenluvulle: Valistuksen harha ilman kunniamainintaa

Viisikymmenluvun tunnelmissa Ranskassakin muistetaan viimein Fanfaronin työ vastarintaliikkeessä ja pientä keskustelua alkaa olla ajattelijan palkitsemisesta Kunnialegioonan jäsenyydellä ja kunniamerkeillä.

Herra Jean-Marc Fanfaron ottaa pian itsekin kantaa keskusteluun. Hän kertoo haastattelussa, että vastarintatoiminta oli hänelle "poikamaista puuhastelua" ja "jännittävää ajanvietettä, jossa hän sattui olemaan loistavan taitava". Fanfaron lisää vielä, että vastarintatoiminta oli vaarallista välillä sivullisillekin, ehkä arveluttavaakin, eikä siitä tarvitsisi sen enempää puhua enää.

Julkisuudessa raivoaminen alkoi taas: kommenttien mukaan Fanfaronin motiivit sotatoimiin olivat ala-arvoisia ja typeriä. Hänen kimppuunsa hyökkäsivät yhtä lailla pasifistit, nationalistit kuin militaristitkin. Hyvin pian katosi tarve antaa Fanfaronille yhtään minkäänlaista prenikkaa töistään Ranskan edestä.

***

Jo aiemmin mainittu Valistuksen harha -teos ei sekään mene läpi aivan hiljaisuudessa. Kirja julkaistaan 1949 ja se käsittelee tosiaan kuuluisia Valistusfilosofeja, Ranskan ajattelun kultapoikia. Vaikka tässä yhteydessä ei ole aikaa sen suuremmin perehtyä kirjan filosofiseen antiin, niin teoksessa Fanfaron kuitenkin käy perusteellisesti läpi Diderot'n, Voltairen, Montesquin ja Rousseaun elämän ja teokset.

Diderot'ta Fanfaron pitää "salonkikelpoisena sanaseppona, joka olisi ollut lyömätön täyttämään ristisanatehtäviä." Voltaire oli hänen mielestään "konservatiivinen kartanonherra, joka olisi saanut keskittyä seikkailukirjoihin."

Montesquieu on ainoa, jota Fanfaron ei suomi surutta, sillä hän arvostaa ajattelijan klassista vallan kolmijako-oppia ja oikeudellisia ajatuksia.

Mutta Rousseauta hän ei juurikaan säästele. Fanfaronin mukaan Rousseau teki parhaansa, vaikka olikin "ylivilkas sekopää", mutta olisi voinut jättää vallankumoukselliset pohdinnat vähemmälle ja perehtyä lapsilaumastaan huolehtimiseen. Rousseau oli lisäksi "luulosairas kiertolainen Genevestä", jonka yhteiskunnalliset pohdinnat olivat lopultakin perin epäkäytännöllisiä.

Teoksesta nousi ensin kohu, sitä seurasi jättimenestys. On arvioitu, että Fanfaronin kirja on opettanut enemmän valistuksesta monelle sukupolvelle kuin koulut yhteensä. Teos on nautittavaa luettavaa, sillä se ponnistaa kokonaan filosofien elämäntarinasta ja kertoo heidän ajattelustaan kuin varkain, sivulauseissa. Kirja on hillittömän kriittinen, mutta rakastettavalla, ihmisläheisellä tavalla. Painosmäärät ovat huikeita.

On varmaan turha lisätä että kriitikot, yliopistomiehet ja kaikki kahvilafilosofit pitivät Fanfaronin Valistuksen harhaa järkyttävänä, haitallisena roskana.