Eipä siinä juuri selitykset auta, sillä Vilhohan on tullut kipeäksi. Asia ei suinkaan ole Vilholle kovin selvä juttu, sillä mies on kipeänä ehkä kerran vuodessa, eikä silloinkaan sen pahemmin.
Nyt kuitenkin edellinen yö on ollut hyvin raskas ja kuumeinen. Vuode ei kuitenkaan jaksa enää houkutella, vaan jotain pientä tekemistä on kehitettävä, ja siihen hätään mieleen tuleekin naapuritontilla oleva Père-Lachaisen hautausmaa.
Hautausmaa on yksi varsinaisista Pariisin nähtävyyksistä ja sanottakoon se heti, että merkittävä syy tähän on siellä sijaitseva Jim Morrisonin hauta. Père-Lachaisessa lepää toki junalastillinen kulttuuriväkeä eri aikakausilta ynnä joukko muita nimekkäitä tieteen ja ties minkä alalta. Silti Morrisonin melko vaatimaton hauta on vuodesta toiseen eri-ikäisten nuorisojoukkojen pyhiinvaelluskohteena.
Lomalla sairastaminen on sen verran kivaa, että Vilhosta on aivan sopivaa mennä kiertämään tätä kivistä puutarhaa, suunnistamaan merkittävältä hautapaikalta toiselle. Eihän tässä enää mitään hävittävää ole, pääsiäisen teemaankin hautapuuhat sopivat täyttymyksellisesti.
Hautausmaat ovat Pariisin tiiliviidakossa tärkeitä kävelypaikkoja, sopivia pieneen ulkoiluun ja taukoon kadulta. Tämäkin hautausmaa on melkoisen suuri saareke kaikkien teiden ja talojen keskellä.
Vakiokävelyllä on sekin pappa, joka kysyy Annikilta, mitä he etsivät – ja sitten ystävällisesti vie kaksikon Sarah Bernhardin haudalle. Pappa on kävelyllä, pientä kissaystäväänsä samalla ruokkimassa. Suomalaisjössykkä kuuntelee nyökkäilevänä tuppisuuna keskustelua. Vilhoa puoliksi ihmetyttää se, että hän toistuvasti ymmärtää kaiken mitä sanotaan, puoliksi se, että itse ei tule paljon mitään sanottua. Pappa oikein onnittelee Annikkia tämän hyvästä ranskasta ennen kuin lähtee tapaamaan kissaa, kadoten suurten paasien ja kappelimaisten hautamonumenttien taakse.
Vilhon ihaileman filosofin Jean-Marc Fanfaronin hauta tai oikeammin laatta, löytyy kolumbaariosta, vaikka siihen meneekin aikaa. Kun se lopulta se löytyy, siinä komeilee vain teksti "Jean-Luc Fanfaron (1910-2000)" Filosofin oikea etunimi oli Jean-Luc, mutta hänet tunnettiin koko maailmassa Jean-Marcina. Nimijuttu on kuitenkin ihan oma tarinansa. Filosofin tuhkia ei kuitenkaan ole täällä, vaikka hauta onkin. Tai tiedä vaikka olisikin, Fanfaronin kanssa ei koskaan voi olla mistään ihan täysin varma. Mutta jätetään Fanfaronin nimiselkkaukset ja hautapaikat hetkeksi lepoon.
Tähän ikään Vilho on huomannut ainakin sen, että aikansa paikkoja kierrettyään, ei ole enää niin kamalan merkittävää, jos jotain jää näkemättä. Siksi hautausmaallakin käydään lähinnä kävelemässä ja katsotaan muutamat haudat siinä samalla. Tältä kertaa jää mieleen Champollionin hauta ja samoin sivummalla olevat, lähes hirvittävät keskitysleirimonumentit. Champollion oli se veijari, joka selvitti hieroglyfien arvoituksen, hänen haudallaan onkin sopivasti obeliski. Jokuhan oli ihan toisaalla täällä pistänyt haudalleen pienen pyramidinkin.
Keskitysleirien monumentit ja lento-onnettomuuksien muistokivet ovat Ranskassa tyypillisiä. Näihin ei välttämättä ole koskaan haudattu ketään, mutta ne ovat monumentteja menehtyneille – ja varmaan sopiva paikka näille onkin hautausmaalla. Näissä on monesti melkoista veistotaidetta, jossa on kyllä tavoitettu todellakin jotain holokaustin hirveydestä.
Kaksi merkittävä hautaa täällä saa osakseen erikoisia huomionosoituksia: Morrisonin ja Oscar Wilden. Ranskalaiset haudat saavat olla ilman räikeämpiä lisäkoristeita, mutta jonkinlainen teinihysteria tuntuu kuuluvan irlantilaiskirjoittajan ja amerikkalaisen rock-ikonin haudoille. Oscar Wilden hautaa lienee pakko pussata tukevasti punatuilla huulilla ja Morrisonin hautaa suojaavat aidat on tällä kertaa koristeltu hiuslenkeillä. Ei siitä nyt sen enempää, mutta Pariisin nämäkin ilmiöt kyllä kuuluvat, samoin nämä kaksi hautaa, ihan leimallisesti vielä. Se pitää kyllä sanoa, että eihän noidenkaan poikien elämä, sen enempää kuin kuolemakaan ihan kaikilta osin aina yksinkertaista ollut.
Vilhonkin voimat loppuvat ja jokohan ne enkelit alkavat soitella viimeistä virttä hänellekin? Ainakaan peseytyä ei kannata missään tapauksessa; Vilho muistaa elävästi sen, että monsieur Morrison sai sydänkohtauksen nimenomaan kylpyammessa täällä Pariisissa. Onneksi tulikin suihkuteltua jo aamulla, nyt voi mennä petiin potemaan kun on yksi suuri uhka vältetty, tuumii Vilho.
Merkillistähän on sekin, että 27-vuotias Jim Morrison ei voinut millään muuttaa elämänsä suuntaa ja jäädä keskuuteemme vielä muutamaksi vuosikymmeneksi. Vilhollakin on mittarissa parikymmentä vuotta enemmän kuin Jimillä oli lopussa. Kun selviää hengissä tuosta rock-tähtien "parasta ennen" -vuosiluvusta, elämä alkaa yleensä olla aika mukavaa, vähemmän ristiriitaista ja tietysti tylsää verrattuna jatkuvaan umpisekoiluun. Samalla tajuaa senkin, miten "tylsä ja tavallinen" on luksusta – vaikkapa sellaiset tavalliset asiat kuin työ, toimeentulo, koti, rakkaus ja terveys. Kerran marathonilla Vilho sanoi samaa tahtia juoksevan porukan jutellessa, että juokseminen on ylellisyyttä. Kaikki ukot ympärillä sanoivat miltei yhdestä suusta hyrähtäen "on, on". Sitä asiaa voisi olla kuitenkin vaikea selittää nuorille leijonille ja pantterittarille, jotka elävät ja kuolevat puolestamme, ennen aikojaan, viihteen eturintamassa.
Yöllä Vilho kieppuu taas sängyssä ja on kuumeessa. Kuumejaksot ovat piinallista sukeltelua unen ja valveen, pinnan ja syvyyden välillä. Jossain kylmyyden ja kuumuuden rajapinnalla Vilhon mielessä kiertää lause "Break on through to the other side", kun hän pinnistelee kohti aamuvaloa ja ehkä vähitellen taas terveen kirjoihin.
Toisen version aika samoista asioista voi aina ja edelleen lukea täältä:
http://annikkisusivuori.blogspot.fr/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti