2. Tutuilla paikoilla – ja Bataclan, joka kuitenkin lienee pakko mainita

Siitä on todellakin kymmenen vuotta, kun Susivuoret viettivät kuukauden täällä yhdennessätoista kaupunginosassa. Vilhon päässä on kuitenkin enemmän ajatuksia ensimmäisen vuorokauden kokemuksista kuin vanhoista muistoista. Ensimmäinen päivä ulkomailla on aina tavallaan vahvin ja merkittävin, sitten alkaa sopeutuminen ja mukautuminen eivätkä asiat enää pistä silmään niin vahvasti. Siksi aamukahvin jälkeen Vilho käyttää tovin sen miettimiseen, mitä tällä kertaa on jo nähnyt huolimatta siitä ettei missään ole vielä edes käyty.

Eilinen vierailu kaupunginosan Lidlissä oli kiinnostava. Kaupassa väki oli osittain hyvin köyhää, kaikkiaan vahvasti niin sanottua tavallista kansaa ja osittain myös laitapuolen kulkijaa. Nuoriso haki hieman halpaa juhlajuomaa viikonloppua varten, samoin muutama hampuusi – kaikkiaan siis tutun kotoisaa menoa. Kassaneidit olivat etupäässä mustia ja asiakkaissakin oli paljon afrikkalaistaustaista väkeä. Meno kaupassa oli siistiä ja mutkatonta.

Kadulla on vilinää ja Vilhon tunnelmat ovat hieman kuin kotoisassa Kalliossa. Väki on monen kirjavaa ja osittain myös kertakaikkisen nuhjuista kaupunkiväestöä. Kaikki mitä näkyy, huokuu sanaa "urbaani"– metsät ja pellot ovat täältä yhtä kaukana kuin taivaan satelliitit. Annikki kipaisee vielä FranPrix-markettiin hakemaan patongin ja palaa kaupasta Chablis-valkoviinillä varustettuna; laukusta pilkistää patongin kärki, joten leipääkin on saatu. Vilho havahtuu tarkkailutoimistaan kadulla ja matka asunnolle alkaa. Kulmaravintolan edessä ranskalaismies komentaa koiraansa odottamaan ovella, mutta melko pian koiralle tulee leikkikaveri kulman takaa ja kiusaus juoksennella liikkeen edessä kimpassa osoittautuu liian suureksi. Isäntä säntää ulos brasseriesta ja komentaa koiran takaisin oven suuhun. Pentu näyttää katuvalta ja asettuu paikallensa uudestaan. Vilhoa naurattaa. Nuori nainen painelee napit korvissa lenkille pitkin katua ja Vilho miettii mielessään, missä ihmeessä tyttö aikoo juosta tässä katuviidakossa. Vilinä jatkuu ja Susivuoret katoavat sivureittiä pitkin omalle asunnolleen. Menneen illan mietinnöistä Vilho palaa kuitenkin tähän päivään, kun kahvikin kupissa loppuu.

***

Tänään on vuorossa sunnuntaiohjelmaa ja hyvin maltillinen kävelyretki tutuille paikoille. Hautausmaan kupeessa katsotaan tarkemmin kirkko, joka näkyy näyttävästi Susivuorten asunnon ikkunasta. Notre-Dame du Perpétuel Secours on tavanomainen mutta jylhä kaupunkikirkko, rakennettu 1800-luvulla. Kirkossa on palmusunnuntain jumalanpalvelus ja tupa on aivan täynnä. Susivuoret seuraavat hetken kirkonmenoja ja jatkavat sitten matkaa entisen asuntonsa suuntaan.

Kymmenen vuoden takaisen asuinpaikan tarkastelu on melkoinen nostalgiatrippi. On oikein mukavaa katsella vanhoja, hyvinkin tuttuja paikkoja, taannoista kotiovea ja lähikauppoja, kulmakunnan liikeeitä. Mielenkiintoista on huomata sekin, miten jo kymmenessä vuodessa yksityiskohdat katoavat mielestä – nyt on miltei mahdotonta tunnistaa sellaisia liikehuoneistoja, joissa toimijat ovat tällä välin kokonaan vaihtuneet. Tuolloin käytetyn pikapesulan tarkka sijainti ei enää ole itsestään selvää, mutta jossain tuossa se toimi, viittoilevat Susivuoret toisilleen.

Muutaman minuutin matkan päässä vanhasta asunnosta tullaan Square du Bataclanille. Vaikka Bataclanin iskujen pääepäilty on juuri kiinniotettu Brysselissä, Vilho ei mielellään tästä aiheesta puhu. Hiljaiseksi menee mies myös Bataclanin konserttipaikan edessä. Eipä Vilho pahemmin ole Suomessa siitä puhunut, että järjettömät iskut tuntuivat yhtä pahalta kuin Suomeen olisi isketty. Ei Vilho ranskalainen ole, mutta sen verran eurooppalainen, ettei Pariisin terroritekoja voinut sillä kuitata että Suomessa ollaan turvassa ja kaukana, jotenkin kokonaan sivussa. Nyt juuri ei tunnu yhtään kaukaiselta, eikä tuntunut iskujen aikanakaan. Sen verran umpihullut asemiehet tallasivat Vilhon karttakirjalle, että tapaus tuntui pirun pahalta, liiankin läheiseltä. Samalla tavalla henkilökohtaiselta tuntuvat Suomeakin koskevat historialliset tapahtumat, vaikka ne olisivat tapahtuneet ennen Vilhon tai jopa hänen vanhempiensa syntymää. Toisissa tapauksissa henkilökohtaisuus syntyy tuttujen paikkojen kautta, kuten Pariisissa. Yhtä kaikki löytyy kosketuspinta ja yhteys; ja se tuo lähelle tapahtumat tunnelmineen ajan ja matkankin takaa.

Vielä kymmenen minuuttia kävelyä ja edessä on Place de la République. Tasavallan monumentilla on satoja kynttilöitä, kylttejä, viestejä ja julistuksia. Pääsanoma iskulauseissa on kuitenkin yksinkertainen: Rauha ja Pariisi voittavat lopulta. Vaikka patsasryhmä on jalustoineen muuntunut tällä kertaa iskujen uhrien muistoalttariksi, niin vihaa tästä paikasta ei voi aistia. Surullisen tunnelman päällä lepää jotenkin vahvana se henki, että tämäkin kriisi selätetään.

Hiljainen Vilho on koko ajan tiennyt sen, ettei terrori-iskuja voi näissä vaellustarinoissa väistää sen enempää kuin vanhoilla kunnailla käymistäkään. Pohjimmiltaan ajatuksena on se, ettei Vilho halua antaa iskujen tekijöille ja heidän teoilleen yhtään enempää palstatilaa kuin on pakko. Näitä miettiessä ja tuttuja, pitkiä katuja astellessa Vilho pistää pikkuhiljaa pistettä näiden veritekojen pohdinnoille.

***

Iltapäivällä Vilho keittelee pastaa ja lounaan jälkeen hänet tavoittaa suomalaismiesten tutusta ajanvietteestä, lattian moppaamisesta. Asunto on toki siisti, mutta lattialla on kevyt kerros pölyä. Sukkaisin liikkuva Vilho moppaa kevyesti huushollin lattiapinnat ja sukankuluttaminen sujuu asunnolla sitten mukavammin.

Tänään vietetään pyhäpäivää hyvin vapaassa ja rauhallisessa hengessä eli oikeastaan mitään ei tehdä. Pelejä voi seurata vähän internetistä ja aika tovi vierähtää myös vuoteessa päivälevolla. Pariisin taivas on yhä harmaa, mutta Vilho on jotenkin täysin varma, että sää on pikkuhiljaa paranemassa.