Erittäin merkillinen sattumus on se, että pariskunta on kiinnostunut samasta kohteesta ja aika lailla eri perustein. Musée Jacquemart-André ei varmasti ole kaupungin tunnetuimpia, mutta Vilho on jostain matkaoppaasta huomannut sen, että paikassa on italialaisia renessanssimaalauksia ja ennen kaikkia pari Botticellin työtä. Vilhon taideinnostus on hyvin vahvasti lukiolaisen tasoa, mutta nuoresta asti hän on pitänyt Sandro Botticellin tauluista ja innostui niistä varsinkin Firenzessä. Mutta samaisessa Jacquemart-André -museossa Annikki on huomannut ajankohtaisen näyttelyn, L'atelier en plein air - Les impressionnistes en Normandie. Jo näyttelyn nimen tavaaminen on hankalaa Vilholle, mutta matkailun kiertokouluranskallaan hän ymmärtää kyllä, että kyseessä on näyttely impressionistien maisemamaalauksista Normandiassa.
Annikin jalkoja säästääkseen museoon ajellaan nyt metrolla. Matka onkin yllättävän pitkä ja metrot ovat aika usein melko täynnä. Suomalaiset eivät nyt puhu mitään metrovaunussa, sillä molemmat tarkkailevat koko ajan ihmisiä. Annikki yleensä istuu, Vilho seisoo jossain vieressä. Väkeä on monen rotuista ja lähempänä keskustaa turisteja on yhä enemmän. Afrikkalaistaustaisia ja aasialaisia on asukkaissakin paljon.
Kiireiset, työssäkäyvät ranskalaiset vaeltavat määrätietoisesti, suorastaan väkijoukkoina avenueita ja bulevardeja pitkin. Nyt on lounasaika ja se otetaan Ranskassa vakavasti. Ravintolat täyttyvät ja osa kansasta kiirehtii jo takaisin töihin. Ihmisiä on kaduilla paljon, eikä näillä nurkilla maleksi enää kukaan, ellei sitten kerjäläisiä lasketa, sillä näitä parkoja on kaikilla metroasemilla sisäänkulkureiteillä.
Italiassa Vilho on seurannut ihmisten lounaselämää ja siellä päiväruoka on usein hyvin kevyt ja sitä kautta vaatimaton. Ihmiset syövät tietysti paljon pastaa, mutta se on yleensä hyvin tehtyä ja kasviksia on paljon tarjolla. Ranskalainen lounas kadulta katsottuna saa Vilhon tuntemaan itsensä roskaruokaa syöväksi amerikkalaiseksi, sillä paikalliset pitävät pikkuaterioidenkin tason korkealla. Väki syö ostereita, simpukoita ja juo valkoviiniä huolettoman elegantisti, koska ruoka on heille arkista. Pöydissä keskustellaan tiiviisti ja paikat ovat täynnä, lähes ahtaina, aina kuhisevina. Silti on pakko toistuvasti myöntää, että näillä ihmisillä on tyyliä arkipäiväisyyteen asti.
Museo Jacquemart-André on käytännössä palatsi, joka sijaitsee kätkössä suuren Haussman-kadun fasadin takana. Museo oli 1800-luvun lopussa eläneen pariskunnan asunto – heidän sukunimensä on museon nimessä – ja taidekokoelmä on sittemmin jäänyt Ranskan instituutin haltuun.
Perusnäyttelyssä ei ole paljon hurraamista, seinällä on Tiepolon fresko, mutta muuten sisustus ja maalaustaide on pahinta säätyläistyyliä, josta ei paljon jää kerrottavaa. Italialainen maalauskokoelma on ehkä ongelmallisesti ripustettu, mutta esillä on kourallinen kiinnostavia renessanssitauluja ja Vilho löytää myös Botticellinsa. Neitsyt ja lapsi (1470) on tyyliltään vielä sangen perinteinen maalaus, mutta silti taiteilijalle tyypillinen. Valitettavasti kiinnostavampi Botticelli on lainassa toisessa näyttelyssä; Pako Egyptistä olisi ollut huomattavasti näyttävämpi taulu, mutta kaikkea ei voi saada. Pako Egyptiin -taulussa olisi Vilholle mieleiseen tapaan myös seurueen aasi kuvattu vallan mainiosti.
Huomattavasti vahvempi esitys on impressionistien näyttely. Sekään ei ole laaja, mutta laadittu kuitenkin huolellisesti. Näyttelyssä on Monet'ta, Renoiria, Gaugainia, Pisarroa, Morisot'ta, Boudainia ja Degas'ta ja jopa kaksi pientä Turnerin työtä. Teemana ovat Normandia ulkoilmamaalaukset, etupäässä merinäköalaa mutta myös kaupunkikuvia. Paikalla ei ole muita turisteja, kävijät ovat kaikki ranskalaisia ja etupäässä vähän varttuneempaa väkeä.
Kulttuurista virkistyneet Susivuoret päättävät laukata katsomaan Riemukaarta, koska ollaan jo tuon maamerkin lähellä. "Riemukaari"on Vilhon mielestän kenties suomen typerin sana. Arc de Triomphe lienee parempi ja Vilho pitäytyneekin nyt alkukielessä.
Arc de Triomphe on kuin onkin valtava rakennelma, edelleenkin. Suuren liikenneympyrään johtaa peräti 12 tietä ja liikenne on kaaren ympärillä vilkasta. Rakennelma on miltei 50 metriä korkea ja se on lähes yhtä leveäkin. Kaari olisi vieläkin vaikuttavampi, elleivät ympäristön tiet ja rakennukset olisi vastaavasti suuressa mittakaavassa.
Pakollisten valokuvien jälkeen Susivuoret marssivat alas Champs-Èlysées'tä. Ja nimenomaan alaspäin, sillä tiehän viettää aivan selvästi keskustaan päin, pois kaarelta. Asialla ei kai muuten olisi merkitystä, mutta Susivuorten tapaiset vähemmän kultturellit matkailijat ajattelevat tällä kadulla automaattisesti Ranskan ympäriajon viimeistä etappia, Tourin maaliintuloa. Silloin Champsin reittiä ajetaan jatkuvia kierroksia hurjaa vauhtia. Tässä pojat saavat polkea ylämäkeä, mutta ei se heidän menossaan näy.
Käydään myö PSG:n kaupassa. Viime visiitin aikaan Vilho ryhtyi kannattamaan Paris Saint-Germainia ranskalaista joukkueista. Kymmenen vuotta sitten pariisilainen jengi oli kuuluisa siitä, että se ei voittanut mitään. Faneja se ei häirinnyt, kannustus stadionilla oli mahtavaa. Lyon hallitsi tuolloin pääsarjaa ja Susivuoret näkivät myös mestareiden juhlintaa Pariisin Parc De Princesillä, koska illan ottelu oli PSG–Lyon. Lyonilaisilla ei ollut enää panosta, sillä edellisenä iltana muiden jengien pelit olivat menneet siten, että Lyon oli varmistanut mestaruutensa. Peli oli kuitenkin hyvä.
Hieman myöhemmin Vilhon suosikkiseuraan alkoi virrata sheikkien öljyrahoja ja nyt PSG on muuttunut suuripalkkaisten ostomiesten huippuseuraksi, joka on jälleen kerrran varmistanut jo tässä vaiheessa vuotta mestaruutensa. Viime visiitin aikana, 10 vuotta sitten, PSG pärjäsi Ranskan cupissa ja itse asiassa lopulta voitti sen. Vilhon kannattajan ura alkoi siis lopultakin nousujohteisesti, koska pokaalittomia vuosia oli ollut liuta. Mutta ei sitä omaa joukkuetta viitsi sen takia hylätä, että nyt se pärjää maailman suurimmillakin areenoilla...
Kotona Vilho perkaa loput lihat kanasta ja valmistaa lounasta. Tarjolla on cous-cousia ja salaattia kanan lisäksi. Annikki menee päiväunille, Vilho alkaa naputella näppäimistöään.
Tosiaan, "riemukaari" ei ole mitään suomen kielen kirkkaimpia helmiä.
VastaaPoistaNiin, metromatkailusta piti toteamani, että Pekingissä läpivalaistiin kaikki, siis kaikki, laukut aina, siis aina, kun menit maanalaisen porteista sisään. Vaikka olisit sitten vain vaihtanut aseman sisällä metroa (ja siis metrolinjaa), niin ei auttanut mukiseminen, jos tulit yhdestä portista ulos, vaikka vain mennäksesi heti viereisestä sisään ja takaisin alas, niin laukut säteilytettiin. Virkailijoita ja läpivalaisulaitteita asiaa varten oli myös varattu riittävästi, jotta kulku ei päässyt missään kohtaa puuroutumaan. Silloin tulin miettineeksi, että mitähän Pekingissä tarkoittaisi se, että terroriuhkatasoa nostetaan?
VastaaPoistaNo, ei tuosta kovasti enää voi kontrollia nostaa.
VastaaPoistaMuistaakseni Venäjälläkin poliisivoimaa on aika vahvasti asemilla ja ottavat kenet haluavat tarkastettavaksi.
Se tulee vaan mieleen monessa paikkaa, että tarkastuksia tehdään niin kovasti rutiinilla, että toisinaan käy mielessä, katsovat sällit edes mitä minnekäkin viedään. En puhu Pekingistä, mutta puolessa tusinassa maassa olen ollut sellaisissa puolivillaisissa tarkastuksissa, jotka ovat lähinnä jonkinlanen rituaali jonka työnjohto on määrännyt.