Annikki ja Vilho varustautuvat päivän operaatioon tutulla rutiinilla: Videokamera on ladattu, puhelimessa on virtaa ja esiladatut kartat pelaavat. Järjestelmäkamera pitää vielä nostaa reppuun ja tarkistaa, että reisitaskuhousuissa ovat napit kiinni ja lompakko tallessa.
Vilho on vaihtanut keväthousuihinsa, jotka ovat vaaleammat. Pääasiassa pitkä ja unelias suomalainen liikkuu mustissa vaatteissa, mutta välillä pientä vaihtelua sallitaan. Mukavahan mustissa on kulkea, mutta tylsää se on ja kesällä kuumaa. Vilhon pääkin on sen verran harmaa, ettei tässä voi naamioitua tummaksi kuppila-ajattelijaksi ihan täysin kuitenkaan.
Kymmenen vuotta sitten piti aina liikkua tässäkin kaupungissa nahkakengissä. Mutta muoti on muuttunut aika radikaalisti, kun koko nuoriso kulkee likaisissa, kelvottomissa tennareissa. Vilholla on superkevyet, punaiset juoksukengät, joita on ahkerasti Milanossa suunniteltu. Kengät ovat kuin tulevaisuudesta, mutta ilman avaruuspelleilyä. Avainasia on se, että näillä voi niellä kilometrejä lähes loputtomasti ja siihen on Pariisissa pystyttävä. Eikä niitä katsota hienoillakaan kaduilla vinoon. Ovella päälle pitää heittää kokomusta huppari, joka käy takista, mutta on riittävän kevyt ja hengittävä, vaikka onkin soft shell -mallia.
Katuojissa virtaa paikoin vähän vettä, kun taloyhtiöt ovat pesseet pihojaan, mutta muuten kadut ovat jo kuivuneet pienistä sateista. Rue de la Roquette, kotikatu, muuttuu pian ruuhkaiseksi ja kuhisevaksi, ja kulku on pujottelevaa. Melua on paljon ja loputtomasti pikkuliikkeitä. Liiketarjonta on mukavaa kotikaupunginosassa, sillä täältä saa kaikkea kotitekoisista nuudeleista, sushiin, leipomotuotteisiin ja viiriäisiin.
Ennen Bastillea on pienempi aukio, Leon Blum - Place Léon Blum. Se on Vilholle rakas aukio, sillä siinä yhdistyvät molemmat pariisilaiset kotikadut Roquette ja avenue Parmentier. Aukion tuntumassa on myös muutama hyvä ruokakauppa ja peruspariisilaisia ravintoloita telttaterasseineen.
Rue de la Roquetten loppupätkä Bastillelle on kapea ja täynnä ravintoloita. Täällä on parikymppistä pariisilaista porukkaa ja terassien pienet pöydät täyttyvät jo iltapäivällä. Paikallisia ei hulina ja kadun liikenne haittaa, päin vastoin. Sitten tullaan Place de la Bastillelle, paikkaan joka on kuuluisa siitä, mitä siellä ei enää ole – vallankumouksen todelliseen nivelpaikkaan. Jalankulkijalle Bastille on melkoinen este, joka on ylitettävä useiden liikennevalojen kautta. Sieltä on päästävä kiertäen kohti Seineä ja keskustaa.
Susivuoret ylittävä Seinen ja pääsevät sitten Bulevard Saint-Germainen alkuun. Asuinalue on nyt selvästi kotinurkkia hienompi ja mittakaava on sen mukaista. Täällä ei ole pikkuliikkeitä tai varsinaisia palveluita, vaan hienompia ravintoloita ja design-liikkeitä.
Kilometrien kävely vie lopulta nimekkäiden kirjailija/kulttuurikahviloiden luo ja niiden edessä on ahdasta kulkea. Amerikkalaiset turistit ja nuori väki tunkevat Sartren ja muiden legendojen entisiin kahviloihin yhtenä matkakohteenaan.
Susivuoret käyvät kirkossa Eglise Saint-Germain des Prés. Se onkin komea, lähinnä goottilainen kirkko, jossa on jäljellä vielä melkoisen vanhaakin kerrosta seinämaalauksista. Kirkossa ei mitään tungosta varsinaisesti ole. Se on Pariisin vanhimpia.
Vilho ei viihdy vieläkään Saint-Germainilla, se asia ei ole muuttunut kymmenessä vuodessa. Hän muistelee, miten silloin Sorbonnen paikkeilla hampparipojat telttailivat kaikkein ahtaimmassa kohdassa vilkasta jalkakäytävää, vilisevän suojatien vieressä. Sorbonne puolestaan oli aika lailla suljettu mellakoiden takia, samoin Pantheon.
Pitkä paluu joen taakse ja Rivolin ympäristöön alkaa. Rue de Rivoli on yhdistelmä turismia ja tavallista elämää, mutta kaikki siellä on vähän suurempaa ja hienompaa kuin kotona yhdennessätoista. Mutta väkeä täälläkin on valtavasti.
Susivuoret poikkeavat Pompidou-keskuksen kulmalla. Aikanaan tämä taidekeskus oli vallankumouksellinen putkimaisine rakenteineen ja laivat mieleen tuovine ilmastointitorvineen. Hieman on tämäkin monumentti kulahtanut ja asettunut vahvemmin tähän aikaan.
Bastille jo näkyy, koti alkaa tulla mieleen, vaikka matkaa on vielä muutama kilometri.
Mittarissa on 12 kilometriä kun Père-Laichaisen hautuumaan portit ovat silmien edessä ja ollaan kotiovella. Pieni harmiton turistikierros on taas tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti