11. Taiteen elvyttävä vaikutus – Musée Marmottan-Monet ja pisto Trocaderolle

Sairastelun, pienenkin, seurauksena on usein se, että päivärytmin saaminen ruotuun on vaikeaa. Vilholla onkin aamuyöllä kahdenlaista tuntemusta: on mukavaa, kun alkaa tuntua täysivoimaiselta, mutta tietysti olisi asiallista olla unessa neljältä aamulla.

Aamulla Vilho on äreä ja muistuttaa maaliskuista karhua.

Lopulta ollaan metrossa. Oma kotilinja vie parinkymmenen pysäkin kautta kauaksi länteen ja Eiffelinkin toiselle puolelle. Metrossa matka sujuu aika hienosti, sillä naapurinivelessä soittaa poikien akustinen bändi pop-musiikkia. Pojat ovat erittäin taitavia, osaavat asiansa ja laulu pelittää kolmesta suusta ihan nappiin. Vilho tuntee kyllä tämän puolen ja nämä sällit osaavat laulaa ja soittaa oikeasti. Pari tyttöä taitaa missata oikean pysäkkinsä enkelistemmoja kuunnellessaan. Mies ja helisevä kitara on aina jotain muuta kuin vain mies, sen tietää Vilhokin parinkymmenen vuoden takaa.

Marmottan-Monet sijaitsee hyvin keskustassa, mutta viereisen laajan puiston takia paikka tuntuu siltä, kuin se olisi jotenkin sivussa. Tämäkin talo on kaupunkipalatsi.

Näyttelyn aiheena on "Lapsi ranskalaisessa taiteessa kautta aikain" ja sehän on viimeinen näyttely, johon Vilho äkkiseltään hakeutuisi. Mutta Vilho ei ole hakeutunutkaan yhtään mihinkään, vaan seurannut Annikkia puoliunessa läpi koko kaupungin metrossa.

Näyttelyssä on yksi lapsi lastenvaunuissa, mutta mummoja tuntuu olevan kymmenittäin joka taululla. Lisäksi heillä on mummoja oppainaan ja tämä kulttuurikarja liikkuu hyvin hitaasti, jos ollenkaan. Vilhon pitää pujotella edestakaisin kuin aikakoneella ja hakeutua vapaimmille vesille tässä kronologisessa näyttelyssä. Tänään Vilho tarvitsee elintilaa ympärilleen erityisen vahvasti.

***

Tehdäänpä yksi asia selväksi: Ranskalaiset osaavat ripustaa ja rakentaa taidenäyttelyitä erinomaisesti. Tässä maassa täytyy olla satatuhatta ihmistä, joilla on ymmärrystä ja silmää sille, miten teoksia pistetään seinälle ja missä järjestyksessä. Tämä ei ole ihan yhtä yksinkertaista kuin mittarin laittaminen saunaan.

Oma iso juttunsa ripustamisen lisäksi on sellainen pikkujuttu, kun töiden valitseminen ja hankkiminen näyttelyihin. Aika monta puhelinsoittoa, sähköpostia ja vakuutussopimusta on tehty ennen kuin pässinpää turisti pääsee taulun eteen ottamaan kännykkäkuvaa.

***

Lapsi taiteessa -aiheesta voi tällä kertaa sanoa sen, että keskeistä lopultakin oli se, miten 1800-luvulla taiteessa alkoi räävittömästi (mutta korkeatasoisesti) näkyä lasten vetäminen kurjuuteen, sotiin, kaduille; myymään kukkia, lehtiä, sotimaan ja hoitamaan lähes palkattomia töitä. Näyttelyn koskettavat työt ovat kuin klassista Gallénia tai Edelfeltiä  – sosiaalista viestiä maalaustaiteen klassisin keinoin: Pieni poika uupuneena kadulle kukkakimppuineen tai lapsisotilaiden tyhjät silmät. Vastaavasti mielenkiintoista on se,  miten nykyisin juhlitut 1800-luvun lopun impressionistit ja muut näkijät eivät enää näiden kuvien perusteella tuoneet mitään aiheeseen, vaan lapsien kuvaukset ovat kuin Möttösten kesäalbumista, täynnä pulloposkista pysähtyneisyyttä.

Takaseinällä on tietysti Picassoa, konkreettisesti tien päänä. "Heidän ikäisenään maalasin kuin Raffaello – siitä asti olen opetellut maalaamaan kuten he maalaavat." Jotain tällaista Vilho tavaa Pablon sanoneen näyttelyn selitysteksteissä. Viimeisenä maalauksena onkin jo täysin "moderni" taulu, jossa lapsi ja taiteilija ovat kiinni samassa pensselissä - tai niin voidaan näistä infantiileista hahmoista tulkita. Pablo Picasson töitä voi yrittää jäljitellä kotona, niistä tulee aina töherryksiä. Hänen  työnsä näyttävät toisinaan pinnallisesti tuherruksilta, mutta ne eivät yleensä sitä ole. Hän todella oli käynyt pitkän tien teknisestä huippuosaamisesta taiteeseen, jossa lopulta oli vain lapsen keinot ja kirkastunut näkemys: sen verran on Vilhonkin päähän jäänyt Euroopan Picasso-museoissa.

Näyttelytilasta päästään alakertaan. Monet, Monet, Monet – hänen töitään on alakerta täynnä. Ei taida olla sopivaa sanoa täynnä, sillä  tilassahan on mukavaa väljyyttä. Aiempaan palaten voi kai siis sanoa: Alakerrassa on sopivasti ripustettu vakionäyttely Claude Monet'n töistä.

Claude Monet (1840-1926) maalasi "impressioita" 1800-luvun jälkipuoliskolla. Koska mummojoukot ovat alakerrassa harventuneet, Vilhokin ehtii katsoa mistä näissä impressioissa on kysymys.

Kaikki nämä taulut ovat epätarkkoja. Läheltä katsottuna ne ovat karkeasti sudittuja kanvaaseja, joissa on paksu kerros värikkäitä maaleja. Viiden metrin päästä taulut näyttävät jo ihmeen hyviltä, eläviltä. Kymmenen metrin päästä taulut ovat sitä, miltä maailma monesta meistä näyttää jossain pään perukoilla. Nämä "vaikutelmat" ovat niitä hetken kuvia, joita jokainen valokuvaaja tavoittelee. Nyt kyseessä ei ole kuitenkaan se hetki, jolloin jugurtti putoaa daamilta lattialle, vaan maisemien, näkymien ja samojen lummelampien vaikutelmat eri aikana, eri valoissa ja eri tunnelmissa.

Susivuoret pyörivät Monet-salissa pitkään ja myös puhuvat tauluista välillä. Sitten sali kierretään kokonaan uudestaan, keskustellen. Kun kaikki on varmasti katsottu, lähdetään ylös.

Täälläkin on säätyläishuoneita ja niissä muutama kiinnostava taulu. Nekin katsotaan ja samoin yläkerta, jossa on vahva kokoelma Berthe Morisot´n töitä. Susivuoret kiertävät nämäkin asiallisesti. Sitten voidaankin palata alakertaan ja kulkea ulko-ovea kohden. Lapsi-näyttelyn ovella Vilho viittoo Annikkia peremmälle... Ja aivan kuin kaikkialla, missä se vaan on mahdollista, Susivuoret kiertävät koko vaihtuvan näyttelyn vielä uudestaan, alusta loppuun. Sitten kierretään Monet-näyttelyhuoneet uudelleen: sitten päästäänkin jo pihalle.

Opetus: Talviunesta herätettyä Vilhoa ei kannata viedä taidenäyttelyyn, sillä se kiertää siellä kunnes kaikki syksyllä syödyt mustikat on poltettu.

Susivuoret käyvät Boulougnen metsäpuistossa (Bois de Bolougne) ja se onkin tervetullut lenkki keväiseen luontoon. Metsässä on hieno, pitkä lampi rakennettuine mutta kauniine polkuineen ja maisemineen (Lac Inférieur).

Kotiin palataan Trocadero-aukion kautta. Täältä on erinomainen näkymä Eiffel-tornille. Väkeäkään ei ole liikaa. Vilhohan on samanlainen kuin teinit, jotka loputtomana virtana läpi aikojen valuvat näkötorneille: Vilhon mielestä Eiffel-torni on oikeasti todella hieno. Mitäpä siihen voi sanoa sen enempää?