8. Pisa, Apenniinit ja Faenza. Vilho vaahtoaa rakennuksista, tankkaa dieselin ja ylittää vuoriston

Pieni sade saattelee Vilho autolle Pisan liepeillä. Aina niin tarkka Annikki on osannut kertoa, että hotellin nimi "Airone" tarkoittaa haikaraa. Ja niitä on tosiaan ollut tasaisilla peltoalueilla hotellin lähellä, joko valkohaikaroita tai sitten lehmähaikaroita.

Vilho miettii mielessään sään oikullisuutta. Illalla vaatimattoman huoneen mukavalla omalla parvekeella kelpasi istua ja juoda retken toistaiseksi parasta viiniä, Brunelloa, joka irtosi kaupasta alle parinkympin. Viinin maku jää suuhun, mielikuviin ja muistoihin. Mieleen on jäänyt myös piha-alueella seikkailleet kissat, joita Vilho kävi vielä illalla erikseen tapaamassa parvekkeen alla.

Nyt on aika istua työpisteelle, laittaa pyyhkimet töihin ja pujotella hotellin parkkipaikan kerrassaan kehnoa tietä pitkin isommille väylille. Kuoppia on tiessä käsittämätön määrä, tässä järjettömästi, mutta muissakin paljon. Ajaessa saa olla tarkkana monestakin syystä - oman suunnistuksen takia, muiden puupäiden tähden ja lisäksi pitäisi välttää infrastruktuurin suurimmat puutteet - kuopat, reunasortumat ja muut sattumat.

Pisa. Vilho tuijottaa tietä ja navigaattoria ja yrittää selvitä pienessä ruuhkassa ja täysin vieraassa ympäristössä. Legendaarinen vino torni jo näkyy, mutta nyt pitää ajatella parkkipaikkaa. Sellainen löytyykin helposti stadionin vierestä, aivan pääkohteen vierestä. Vilho toteaa mielessään, että jos joskus haluaa antaa vihjeen jollekin, niin se voisi olla se, että hakee autonsa parkkiin stadionin viereen Pisassa.

Pysäköinti makasaa reilulta tunnilta 70 senttiä. Joku reppana näemmä asuu parkkialueen rakennuksen lipan alla petineen ja muutama musta kaveri odottaa turisteja valmiina myymään sateenvarjoja.

Tuossa tuokiossa Annikki ja Vilho ovat Campo dei Miracolilla.

Maagista, maagista, maagista.

Mikään ei kuluta tämän aukion, kirkon, kastekappelin, hautausmaan, tornin ja kokonaisuuden mieletöntä kauneutta. Me turistit olemme tietysti liki kaikkialla maailmaa pilaamassa, mutta tässäkin tapauksessa kohdeturismi on miltei yhtä vanha kuin itse vino tornikin. Pyramidit, Eiffel-torni ja tämä. Tunteessa on jotain samaa. Totta puhuen vino torni on Vilholle tämän aukion sivuseikka. Torni saisi olla suorassa, eikä se Vilhon mielessä muutaisi oikein mitään. Sillä nämä kohteet ovat todella vanhoja kristillisiä rakennuksia - lisäksi ne ovat estetiikaltaan äärimmäisen vahvoja ja persoonallisia. Rohkesti pitää sanoa: ainutlaatuisia. Itse aukio nurmikenttineen on käsittämättömän hieno - se antaa tilaa näille rakennusveistoksille ja työntää kaiken arkipäiväisen pois läheisyydestään- Kokonaisuus on kerrassaan ainutlaatuinen, häikäisevä.

Duomon sirous perustuu poikkeukselliseen fasadiin, jossa on pylväsrivi pylväsrivin päällä - kaikkiaan neljä, laskee Vilho. Sama teema toistuu tornissa, jossa on pylväiden muodostama nouseva spiraali. Aluetta reunustava Camposanto rajaa kenttää hienosti marmorisena muurina. Kastekappeli tuntuu kuvastavan duomon tyyliä - se on samalla tavalla kerrostunut kuin monet muutkin aukion rakennukset. Valmistuminen on vienyt satoja vuosia ja muoti on ehtinyt vaihtua. Veistokset koristava tätäkin rakennusta ja sen kaikkiaan melko jyhkeää olemusta. Vilhon hiuksiin putoaa pari sadepisaraa ja hän huokaisee. Silti pian aurinko valaisee rakennuksia ja sateen uhka kaikkoaa.

Annikki palaa ilmaisten lippujen kanssa turisti-infosta ja kaksikkomme menee duomoon sisälle. Väkeä tungeksii saarnastuolin ympärillä ja se onkin todellinen veistos. Katse hakeutuu kuitenkin pääsuunnassa olevaan mosaiikkiin. Sitä ei juuri esitteissä mainita - sehän on vain kuitenkin 1300-luvulta. Vilhon mielestä mosaiikki on erittäin kiinnostava - se tuo idän ja lännen taas yhteen - myös etelän ja pohjoisen, sillä Sisiliassa bysantin mosaiikkeja on runsaasti.

Pieni siivu "Ihmeiden aukiota" alkaa olla nautittu. Vinoa tornia ja muita rakennuksia on vaikea hyvästellä, niitä on miltei pakko valokuvata loputtomasti. Maantie kutsuu kuitenkin taas Vilhoa - ikuinen, nälkäinen ja vaarallinen maantie. Mutta on käsittämätönä ylellisyyttä pistäytyä tällaisissa paikoissa. Se on kuin varkain, huumautuen,  nautittu lasi parasta viiniä.

Firenzen ohi Vilho takoo dieselillään tankki yhä tyhjempänä.  Arno-joki ylitetään. Vilho tuijottaa tietä Firenzen keskustaakin sivuutettaessa. Ruuhkia, risteyksiä, loputtomia liittymiä ja liikenneympyröitä.

Vilho tankkaa maisemien muuttuessa jylhiksi. Lähellä on Fiesole. Tien lähellä on jyrkänteitä ja sypressit ovat edelleen upeita.

Apenniinit. Tie on melko hiljainen ja vähitellen alkaa nousu. Ensin kukkulat näyttävät melko pieniltä, sitten tie alkaa kiemurtaa yhä tiukemmin. Lopulta rattia saa vääntää tosissaan puolelta toiselle. Tie nousee pilveen. Taukoa pidetään muinoin hylätyn hotellin lähellä. Vilho käy pesemässä kätensä kaivolla, josta valuu tauotta vuoriston kylmää vettä. Kaksikkomme syö salaatit ja hämmästelee lämpötilaa: 14 astetta.

Matka jatkuu itään, vuoret alkavat väistyä vähitellen, loppuvat sitten kerrassaan kokonaan Emilia-Romagnan alkaessa. Vilho on yllättynyt lukemattomista kiivipensaista ja kakihedelmäpuista. Sitä paitsi sangiovese-rypälettä viljellään runsaasti, viiniköynnökset ovat täällä korkeita ja niitä on paljon osalla alueista. Muitakin hedelmäpuita on tien sivussa. Maa on nyt täysin tasaista ja tie vie vääjäämättömästi Faenzaan. Annikki ja Vilho ovat kulkeneet melkein mereltä merelle päivän aikana.

Ilta vietetään jälleen sivumailla asiallisessa ja edullisessa hotellissa. Yöllä myrskyää, mutta Vilho nukkuu rauhallisesti, avan kuin pureskellen kaikkia päivän aikana käytettyjä superlatiiveja.