Toinen yö Norcian Best Western -hotellissa on nukuttu ja vuoret houkuttavat liikkeelle. Päivä on verrattain hieno. Vilhomobiili suunnataan etelään, sillä kiinnostuksen kohteena on maakunta, jossa kumpikaan ei ole vielä käynyt: Abruzzo.
Ajomatka on hieno, sillä vuoret näkyvät tieltä mahtavasti. Lumihuiput vain suurenevat etelään päin, kun Gran Sasson vuoriryhmä lähestyy. Vilho toistaa muutaman kerran lähipäivien aikana Annikille sitä, että hänen käsityksensä Apenniineista olivat hyvin hataria aiemmin. Italiaa ajatellessa Vilhokin on yleensä kuitannut vuoristot Alpeilla ja pitänyt muun maan kumpuja vain kohtuullisen pienehköinä vuorina. Tämä käsitys on toki horjunut muutamalla lentomatkalla, jolla näkyvyyttä on riittänyt ja lumisia huippuja on näkynyt maan keskiosissakin koneen ikkunasta. Umbriassa ja Abruzzissa vuoriryhmän huiput ovat ihan kunnon vuoria ja kaikkiaan Apenniinit ovat melkein kuin Italian selkäranka, joka kulkee miltei koko maan mitalla, mutta hieman vinossa ja mereltä toiselle. Saappaan korko Apulia on kuitenkin varjeltunut kukkuloilta - sen on Annikki ja Vilho käynyt aikoinaan siellä oliivien tasamaalla toteamassa.
Abruzzon päiväretki sisältää synkän elementin. Alueella on suuri L’Aquilan kaupunki, johon maanjäristys iski 2009. Vilho ei tunnustaudu katastrofituristiksi, mutta siitä huolimatta on kiinnostavaa nähdä vähän siitä, mihin luonnonvoimat pystyvät.
L’Aquila on, kuten sanottu, suurehko sadantuhannen asukkaan kaupunkialue ja lähestyttäessä sitä normaali elämän kuhina tulee vastaan. Mikään ei kerro esikaupunkialueella siitä, että kaupunkia on kohdannut melkoinen onnettomuus. Elämä jatkuu ja arkinen aherrus; lapset menevät kouluun ja aikuiset autoilevat asioillaan.
Esikaupunkialueen jälkeen Vilhomobiili ajetaan historiallisen keskustan kupeeseen. Nopeasti tulee selväksi se, että suurin osa ydinalueen teistä on suljettu kokonaan.
Sivukadulla kaksikkomme nousee autosta ja ottaa kameransa mukaan, mutta päättää toimia mahdollisimman hienotunteisesti ja huomaamattomasti optiikkansa kanssa. Kävelyretkestä tulee lyhyt.
Koko vanhakaupunki näyttää tuhoutuneen ja kadut ovat pelkkää rakennustyömaata.
Kuten yleensäkin, rakennustyömailla ei sovi asiattomien pyöriä, joten syvälle kaupunkiin ei ole menemistä. Parin korttelin kiertäminen kertoo kuitenkin missä mennään: kaikki seinät on tuettu teräskiskoilla ja suuri osa myös sisätiloista on ilmeisesti tuettu vastaavalla tavalla. Monet ikkunat ovat rikki ja tosiaan jokainen talo on kiskorakenteiden muodostaman harvan "häkin" tukema, lisäksi on rakennustelineitä ja kaikkea mitä rakennustyömaalla voi olettaa olevan. Muutama vanha talo on sortunut lopullisesti. Rakennusten seinissä on halkeamia ja kadut ovat rakennuspölyn peitossa. Missään näissä taloissa ei voi asua eikä asuta.
Vilho ja Annikki katselevat keskustan reunalla olevaa kirkkoa, joka sekin on saanut melkoiset iskut, seinässä on vekkiä ja telineet tässäkin rakennuksessa on molemmissa päissä - kirkkoa on varmasti myös jo melkoisesti korjattukin eli rakennettu osittain uudestaan. Aution kaupungin reunalla, kirkon vieressä rouvasihminen tulee varta vasten ruokkimaan kissoja, jotka ovatkin jo valmiita aterialle.
Ajokuntoisen kadun varrella on tiuhassa rotta-ansoja, sillä kaupungin keskusta jäi niiden haltuun. Vieressä on vanhaa kaupunginmuuria - se on pysynyt yllättävän hyvin kunnossa ainakin tämän pätkän osalta. Muurilta näkyy alas uudempaan kaupunkiin, jossa kaikki näyttää olevan kunnossa. Puolen kilometrin päässä näkyy uudehkoja värikkäitä pienkerrostaloja, jotka ovat ensisilmäykseltä ehjiä. Mutta pian huomio kiinnittyy siihen, että autoja ja skoottereita ei ole pihalla, eikä lapsia - ei ketään eikä mitään. Ja päädystä näyttävät laastit pudonneen. Ei taida näissäkään taloissa olla elämää, mitä lienee sisätiloilla tapahtuneen, mitä viemäreille ja kunnallistekniikalle yleensä.
Vilho ajaa ison marketin pihaan ja kaupassa meno on aivan normaalia. Mutta kun eräässä liikenneympyrässä mestarikuskimme valitsee väärän ajoreitin, pitää käydä teollisuusalueella kääntymässä. Käännyttäessä huomio kiinnittyy palokunnan ajoneuvoihin, jotka menevät vastapäiselle isommalle aidatulle tontille - siellä on pikkumökkejä, jotka ovat aika selvästi tilapäistaloja, kuin kiinteiksi rakennettuja telttoja riveissä.
Vuoden 2009 maanjäristys vei 309 ihmisen hengen, 1500 loukkaantui ja 65 000 oli evakuoitava. Inhimillisten kärsimysten lisäksi laskuna on hyvin perusteellinen ja pitkä jälleenrakennustyö.
Paluu Norciaan sujuu hyvin ja vuoristo on jylhää. L’Aquilasta jää vahvasti se tunne, että elämä jatkuu ja paikalliset kulkevat iloisina, pää pystyssä. Sekin tiedetään, että Italiaa on aina jälleenrakennettu, milloin sotien, milloin tulivuorten töiden takia. Vahvasti mieleen on jäänyt toki sekin, mitä Annikki luki kaupungin verkkosivuilta: L’Aquilan kulttuurihistoriallinen perintö tuhoutui järistyksessä käytännössä kokonaan. Siihen ei ole paljon sanottavaa.
Vilho on ollut vain kerran maanjäristyksessä, sekin oli verrattain pieni. Se oli sellaista keinuntaa, jossa kaikki liikkui - kai sana “järisi” on aika hyvä. Mutta tärinää se ei ollut, vaan jonkinlaista kokonaisvaltaista vapinaa. Siitä jäi Vilholle sellainen tunne, että jokin todella suuri voima vapisutti vähän, kuin sormella ja jos voimaa laitettaisiin hieman lisää, niin maailman palikat eivät pysyisi enää päällekkäin eikä pinossa. Näitä miettiessä voikin palailla maan ykköskategorian järistysalueelle, siihen vuorimaisemaan, joka on sen saman pohjimmaisen voiman tuottamaa, mannerlaattojen liikkeiden jäätynyttä sinfoniaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti