Vuoret ovat aina kiveä, sanotaan laulussakin (tai siinä sanotaan kyllä kai "kivee", kuten Vilhokin sanoo). Vuoret ovat myös kalliokiven lisäksi pientä ja keskikokoista kiveä, soraa, sepeliä ja suuria lohkareita. Hiekkaakin on – ja kuten arvaatte, niin kaikkea näiden väliltäkin.
Lisäksi vuoret ovat kasveja, puita, pensaita ja ennen kaikkea lukuisten eläinlajien paskaa. Näillä alppi-idylleillä voi kohdata lampaan, lehmän, vuohen, hevosen, ponin, gemssin, bambin, jäniksen ja eri lintulajien paskoja. Alueet ovat aidosti laidunta ja siihen päälle tulevat vapaasti laiduntavat olennot.
Suur-Germaanian alueella vuorille tullaan peltojen maalaisyhteisöstä tai sitten rinteellä olevasta osasta kylää. Seuraavana vuorossa ovat rinteillä olevat laitumet, mutta tasamaan kylissä päästään ensin metsään. Harvoin metsäänkään päästään ilman hevosaitauksia, lammaskarsioinoita tai lehmien yleistä läsnäoloa. Nämä kaikki luetellut ovat muuten kohdattuna hyvin jaloja eläimiä, ystävällisiä ja viisaita.
Päästiin siis metsään. Se on hoidettua, mutta sitä ei ole tapettu. Puut ovat yleensä suuria, lajeja on paljon – eikä suomalainen mänty näyttele tärkeää osaa.
Kulkija seuraa polkua – ja kun koko reissun tarkoitus on päästä korkealle, niin se polku nousee, eikä muuta mahdollisuutta kulkuun edes ole kuin polku. Suomalaisen rakastama vapaa maasto on aika vaikea asia, sillä pian ollaan melkoisen kaltevalla pinnalla ja se polkukin tuottaa haasteita.
Olemme nyt siinä vaiheessa tarinaa, jossa Vilho katselee kelloaan, sen korkeusmittareita. Tämän reissun kylätasa on sellaiset 1100 metriä. Sitä tasoa ryhdytään nostamaan sillä polulla siinä mainitussa metsässä. Aika pian Vilhon tulee kuuma, hiki ja työteliäs tunne.
Mutta palataan hetkeksi tarkemmin polkuun. Sehän menee ensin eteenpäin, sitten ylöspäin ja sitten oikealle, sitten vasemmalle; ja sitten oikealle ja vasemmalle ja tätä jatkuu seuraavalle tasaiselle alueelle asti.
Täällä osa hauskuudesta rakentuu siitä, että polku on sellainen naarmu metsässä, jota koristavat joko puiden juuret tai sitten valkoiset kiven kappaleet, aika usein molemmat mainituista. Niitä valkoisia kivenkappaleita Vilho kutsuu sepeliksi. Ne ovat suomalaiselle kalkkikiveä, vaikka alpeilla on myös valtavasti gneissiä ja skistiä. Kaikille kivilajeille on yhteistä se, että kävely niillä on kovaa ja se on entistä kovempaa tuntien jälkeen.
Jossain vaiheessa metsästä päästään taivaalliselle niitylle. Nämä vihreät ylängöt ovat laitumia ja lukuisten eläimien kunnossapitämiä. Yhtä kaikkia ihmisen silmiin ne ovat aukeita, autuaita nurmikenttiä. Niitä reunustavat vuoret ja ihminen on varma siitä, että hän on tullut paratiisiin. Pilvet ja totinen taivas onkin lähempänä, laiduntavia eläimiä on niityllä ja kirottu sepelinen, nyt pimeältä tuntuva metsä on takana.
Hevoset tulevat tervehtimään sinua, on aika pyyhkiä hikeä ja pitää tauko. Maalaustaiteen pastoraaliunelma on täällä ja pääset siihen osaksi. Valokuvia, hengen haukkomista. Rannemittarissa on 1565 metriä ja nouseminen tuntuu palkitulta. Ja sitä se todella on.
Aikanaan laitumellakin on jatkettava matkaa. Tuossa avomaastossa nouseminen olisi huomaamatonta, ellei hikeä pukkaisi ja hengitys tihentyisi. Silti matkaa ja korkeusmetrejä kertyy kuin varkain ja kauniissa ympäristössä matka taittuu miellyttävästi. Jäljellä olevat puut ovat nyt pensasmaisia mäntyjä ja pian nekin katoavat jossain 1700-1800 metrissä paikasta riippuen. Sen jälkeen polku on hyvinkin vapaassa maastossa ja vain laidunnurmen, aluskasvillisuuden ja muutamien varpujen kehystämää.
Aikanaan alkaa totisempi nouseminen, pohjasta on yhä suurempi osa vain kiveä eri muodoissaan. Mutta nuo korkeuskatselmukset jatkuvat taas joskus toiste ja jossain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti