Susivuoret ajelevat Iraklionin kautta rantareitille ja sitten itään. Pohjoisrannalla näkyy nyt tyypillisempää loma-asutusta, aika rähjäistäkin paikoin, mutta etupäässä hyvin vahvasti rantaelämää tukevaa toiminnaltaan. Päätieltä poiketaan Málian kylään.
Palmusunnuntai ei näy kylässä millään tavalla, kaupatkin ovat auki aika lailla ja viinat hienosti esillä alan kaupassa. Vaalea nainen kulkee jalat paljaana varvastossuissa kadun yli, Vilho kuvittelee hetken olevansa jossain eteläisessä Ruotsissa, mutta ajotapa ja sumppuinen katu palauttavat mielen Kreetalle.
Málian rantakylä ei ole mikään kaunis paikka, mutta siitä jatketaankin hieman itään, minolaisille raunioilla. Parkkipaikka on rauhallinen, mutta Vilho miettii, silti, onko auto putsattu kun palataan.
Täälläkin pyörii saksalainen koululuokka, mutta lisäksi paikalla on vain muutama perhe kiviä kiertämässä. Pääsylippu maksaa kuusi euroa. Sivulla on rakennus, jonka kahdessa huoneessa on alueen pohjakaavaa pienoismallina ja valokuvia kaivauksilta.
Málian minolaiskaupunki on ihan hyvä paikka asiasta kiinnostuneelle, mutta ei täälläkään ole raunioiden lisäksi kuin muutama suuri ruukku. Esineistö on kaukana museoissa, eikä mitään kovin näyttäviä yksityiskohtia ole säilynyt. Toki on löydetty portaat keskusaukion vierestä ja kun joku löytää näistä paikoista portaat, tulkitaan rakennus heti palatsiksi. No, mene ja tiedä, keskusaukion ympärillä on ollut pylväsrivejä ja erilaisia rakennuksia, palatseja tai sitten ei.
Raunioilla on kuitenkin kiva kierrellä merituulen hellästi puhallellessa ja auringon jälleen paistaessa. Sisämaan suunnassa on upeita vuoria kehystämässä kivisiä valokuvia. Tämä on kyllä asiallinen paikka siinä mielessä, että esimerkiksi basiksia pylväille on paljon, raunioita on sen verran korkealle kunnostettu, että aluetta voi jo hahmottaa. Katukiveystä ja muita vahvoja, massiivisia kiviäkin riittää.
Vilhon mielestä raunioilla on ihan kivaa, sillä aurinko paistaa ja ulkoilu aina maittaa. Rauniokierroksista saa sitä paitsi kultturellista tunnetta, vaikka aika usein Vilhoa nyppivät loputtomat kivimuurit tuulienpieksemillä jättömailla. Totta puhuen Vilhossa on tuhti ripaus mustalaisverta ja vanhojen leiripaikkojen kiertely on pelkästään luonteenomaista. Parkkipaikalla odottaa kuitenkin hopeinen luotettava ratsu ja aina niin rakas maantie alkaa jalkojen alta vuoria päin.
Máliasta Susivuoret jatkavat yhä itään. Vuoret ovat vaikuttavia, mutta maasto on moninpaikoin hyvin karua, lähes puutonta. Laajojen kiemurtavien ja kaartavien teiden jälkeen ohitetaan Neapoli ja Agios Nikolaos, sitten päästään vaatimattomassa tienmutkassa Gournian arkeologiselle paikalle.
Nyt ei tarvitse väistellä turistibusseja, ei itse asiassa yhtään mitään tai ketään, sillä parkkipaikkana toimii hiekkatien pätkä ja siellä on vain lippukassarouvan auto.
Gourniá on kukkula, jolla on heinikon seassa melkoinen määrä minolaisia raunioita ja hienot näkymät merelle sekä vuorille. Tavallaan Gourniá on paras minolaiskohde, siellä on runsaasti talonpohjia ja vähän hössötystä palatseista. Täällä on ollut mäen huipulla jonkinlainen hallintorakennus ja sen ympäristössä sitten kylää; paikalta on löytynyt saven ja pronssin työstämiseen tarkoitettua kalustoa, joten tätä on pidetty käsityöläiskaupunkina. Vilhon mielestä kyseessä on normaali, oikea kylä, ja kun täältä ei ole millään keksitty sitä palatsia, on pitänyt ajatella tätä jonain duunarilähiönä. Hoh-hoijaa näitä tulkintoja.
Knossoksen entisöinti sai käytiin käsittämättömät "prinsessaunelmat" palatseista ja kuninkaallisista ja kaikkea materiaalia on tulkittu sitten sen mukaan. Jos löytyy fresko pojasta, poika on heti prinssi, jos naisesta, prinsessa, jos löytyy kylpyamme, se on heti kuningattaren kylpyamme ja sitä rataa. Toki valopäät ovat katsoneet mallia Egyptistä ja faaraotaiteesta, mutta vauhtia on ollut alusta asti liikaa. Sata vuotta sitten ei ollut hienoa löytää muinaiskylää: piti löytää Troijan rauniot, Agamemnonin aarre tai jos ne oli jo löydetty, niin keksiä ihan oma palatsien aikakausi prinsessoineen ja kuninkaineen.
Gourniássa esillä on kuitenkin on säädyllinen kaivauskohde, kunhan ensin lukee Vilhon varoitukset aiemmista alueista... Paikka on saanut nimensä alueelta löydetyistä kivisistä astioista, "uurnista" voisi kuvitella kreikan perusteella. Joka tapauksessa noita kivisiä purkkeja on raunioilla edelleen hyvin nähtävissä.
Susivuoret jatkavat nyt etelään, kohti Ierapetraa.
Pian alkaa näkyä paljon kasvihuoneita, mutta sitä ennen tien itä puolelle jäävät aivan järkyttävän komeat vuoret. Massiivit vetävät Vilhoa puoleensa, mutta päivä on jo pitkällä ja tie vaatii eteenpäin.
Ierapetraa pidetään oikeutetusti Euroopan eteläisimpänä kaupunkina. Sillä on ollut monta nimeä ja lukuisa isäntiä, mutta Susivuoret vain jatkavat tämän historiallisen paikan ohi. Tämän päivän Ierapetra on yllättävän käytännönläheisen oloinen kaupunki, tien varressa on isoja kauppapaikkoja, joissa myydään työkalustoa, rakennustarvikkeita ja muuta isompaa tavaraa. Meno on paikallista, vaikka merenranta on hyvin lähellä.
Vähitellen seikkaillaan taas vuoristoon ja kohti edellisen päivän ajopaikkoja. Susivuoret krossaavat näin etelärannikolta taas Iraklionia kohden ja se tapahtuu vuoriston kautta. Vilho ajaa jälleen kerran bensatankin miltei tyhjäksi, mutta Arkhalokrista saadaan parilla kympillä lisää menovettä. Poika bensa-asemalla puhuu virheetöntä englatia ja antaa ostoksesta kuitin. Vilho ajaa kohti Dia-saarta, pitkin kuumaa moottoritietä.
Kotona pakataan, ruokitaan kissoja ja kouristellaan melankolian kanssa. Kaiken rutiinin Vilho taitaa uskomattoman hienosti, mutta tunnetasolla lähteminen, jättäminen on aina hirvittävän kivuliasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti