Vilho on illalla tyhjennellyt siihen malliin retsinapullojansa, että päivä ehtii jo pitkälle ennen kuin se hänen osaltaan alkaa. On se Vilho kyllä mainio sankari! Pitkän illan hän laittoi pökköä pesään, lämmitti huushollia ja katsoi erilaisia Jeesus-elokuvia eri kanavilta telkkarista. Takana on pitkäperjantai ja se on loistavaa aikaa nähdä historiallisia spektaakkeleita töllöstä, Kreetallakin tarjonta on huikeaa. Susivuoret vaihtavat vain kanavaa ja seuraava Kristus-filmi löytyi pian. Valitettavasti prosessissa kuluu myös Herramme veren korviketta huomattavasti.
Se mikä on varmaa tässä vaiheessa on se, että kreikkalaisetkaan eivät dubbaa leffojaan. Italialaiset, saksalaiset ja espanjalaiset tekevät niin. Piskuisemmat kansat kuten suomalaiset, portugalilaiset ja veljemme kreikkalaiset eivät: näissä maissa osataankin sitten englantia yllättävän hyvin.
Isäntä käy talolla kastelemassa kasveja. Nelikymppinen isäntä pahoittelee sitä, että hän on työvaatteissaan, koska on peltohommista palatessaan. No, kaveri voisi mennä tietysti Jack & Jonesin mallistokuvauksiin saman tien releineen, ensin pitäisi tietysti repiä vähän reikiä housuin ja pistää pari läikkää takkiin.
Kreetalaisten muodollisuus, käyttäytymisen syvällinen ystävällisyys ja hyvätapaisuus vaikuttaa rähjäiseen Vilhoon voimakkaasti. Isäntäkin kiittelee siitä, että tulimme heidän taloonsa – ja hän on yrittänyt jo pari kertaa Susivuoret tavoittaa. Ei ole puhettakaan siitä, että nämä saarelaiset voisivat jättää tapaamatta vieraansa henkilökohtaisesti tahi olla antamatta lahjoja.
Mutta rannalle. Lähellä Susivuoria sijaitsee Seitán Limánin poikkeuksellinen biitsi, sillä itse ranta on vain muutaman kymmenen metriä hienoa hiekkaa, mutta se sijaitsee koukeroisen lahden poukamassa, tuulilta suojassa. Maanteitse pitkin paikkaan pääsee vaan hyvin karun koukerotien kautta, vyöryneet kivet reunustavat kulkureittiä karussa maisemassa ja vievät puolet ajoreitistä päällystetyllä tiellä. Ajovirhe vie täällä rotkomaiseen rinteeseen ja jos hyvin käy, mereen, koko autolastillisen.
Kreeta ei ole kaiteiden saari. Molemmissa taloissa, joissa Susivuoret asuivat, portaat pihalla olivat "vapaat". Suomessa vastaavien portaiden kupeessa on käsituet tai kaiteet. Täällä ei moisia näy, eikä tässäkään tuhansien autojen reitissä, joka on uskomattoman heikkoa tietä ja päättyy tienposkiparkkiin. Koko ajan ajaessaan Vilho miettii vain yhtä asiaa: minkälaista kuljettajan helvettiä tämä on elokuussa, kun idioottien määrä on suuri ja autojen määrä kymmenkertainen.
Mutta uskomattomaan Seitán Limánin poukamaan vie kivikkoinen, karu polku, eikä Vilho halua päästää kipeäpolvista Annikkia sinne. Reitti on totisen kivinen polku ja jyrkkä. Alhaalla on sinistä vettä ja porukka polskii huhtikuisessa meressä innokaasti, pojat hyppivät rosoisen kallion reunalta veteen. Upea paikka, suosittelut.
Susivuoret menevät oitis takaisin läheiselle asunnolleen ja hakevat uimavarusteensa ja painelevat – aivan toiselle rannalle. Päivä on nimittäin kuuma, paikoin 23 astetta ja sivummalla niemessä on perinteisempi hiekkaranta. Maráthiin menee sinnekin aika naurettavia teitä, mutta perillä odottaa pätkä oikein mukavaa klassista hiekkarantaa.
Näin käy sitten ensimmäisen kerran, että Viljo käy uimassa eurooppalaisella kevätmatkalla. Tässäkin lahdessa pystyy snorklaamaan useamman minuutin kerrallaa ja keli menee suomalaisesta heinäkuusta aika lailla. Uimavarusteillekin tuli käyttöä, niitä oli mukana kuitenkin vain kevyt setti.
Rannalta lähdetään tankkaamaan autoa. Vilho ottaa hiukan kauempaa bensaa, sillä Souda-lahden kupeessa on edullisempi asema. Polttoainehan maksaa täällä sellaiset 1,580 €/litra ja usein reilusti enemmän. Hinnat ovat nykyhetken Suomea kovemmat, olkoonkin että Suomessa vaihteluväli on nyt suurta.
Polttoainetankkauksen jälkeen lähdetään jo asunnolle. Ajetut matkat ennen autonpalautusta jäävät lyhyeksi, sillä nyt pystyään koko ajan vain Akrotíri-niemessä – se on Hanian niemimaan oikea nimi. Vilho on huvitttut siitä, että vasta paperikartoissa näkee oikeita maantieteellisiä nimiä, verkon sähköiset kartat ovat kiinnostuneempia pizzerioista ja pesuloista kuin niemistä ja vuorista.
Omassa niemessä Akrotírissä on kuitenkin muutamia kirkkoja ja luostareita. Sitä on vaikea käsittää lentokentän perämailla, alueella joka muistuttaa infrastrukuutiltaan repsahtanutta pienteollisuusaluetta peltihalleineen ja tasamaineen. Totta kai kenttäalue on tasaista ja oliivipuitahan täällä on kaikkialla hyötynä ja koristeena, mutta luostari tupsahtaa eteen kuin toisesta maailmasta.
Moní Agías Tríadas eli Pyhän Kolminaisuuden luostari tunnetaan myös perustajansa Jeremiah Tzakarolosin mukaan Tzakarólosin luostarina. Suomeksi tätä väännetään eri tavoin, sillä kreikankieliset sanamuodot on usein jo taivutettu ja niitä lähdetään sitten taivuttamaan omiin kieliin. Luostari on perustettu 1611 ja rakennettu uudestaan 1800-luvulla.
Paikka on hieno ja rauhallinen. Vilhoon tekee tietysti vaikutuksen se, että aluetta reunustavat nähdyistä saaren viiniviljelmistä kenties kaikkein ryhdikkäimmät. Viiniköynnös rivit ovat myös melko laajoja – Kreetahan on pienien palstojen saari tässä suhteessa. Erikoista on se, että munkit tuottavat toki yleistä Cabernet Sauvignonia mutta erityisesti Trebbianoa – se on tiukasti pohjoisitalialainen lajike, jota harvoin jos koskaan tulee maailmalla vastaan. Eipä ole ihme, että Vilho ostaa sitä luostarin kaupasta pullon, Annikille tarttuu mukaan alueen oliiveita, appelsiinibalsamicoa ja paikallista ouzoa aasilla koristetussa purkissa (juomia ja öljyä myydään tässä maassa näteissä pahvi-pelti-tolpissa). Vilho sijoittaa vielä 2 euroa luostarin valmistamaan pontikkaan, pullo on 187 ml. Tsigoudia eli paloviina ei täällä maksa juuri mitään, tuolla hintaa voisi saada litrankin, mutta juuri nyt Vilho on sitä mieltä, että pienempikin pontikkamäärä riittää.
Kuten huomaamme, ei visiitti ole kovinkaan hengellinen, mutta kaupassa käydään todellisuudessa vasta lopuksi. Hiljaisessa kirkkorakennuksessa on melkoinen ortodoksinen väri- ja kultaloisto. Mutta vaikka kimallus ja suitsuke unohtuvatkin mielestä pian, pihan kaksi hallitsevaa appelsiinipuuta iskevät syvälle Susivuorten tajuntaan. Appelsiini on kukassa ja aivan taivallisen kaunis, kukista lähtevä tuoksu on makea ja miltei huumaava. Sivummalla eräs munkki hakee kasteluvettä, muuten Susivuoret ovat kahden, ellei luostarin tusinaa kissaa lasketa. Kissat ovat pääasiassa päivälevolla.
Pistäytyminen viehättävässä luostarissa ja kirkolla on lyhyt askel, joka vie Vilhonkin paluumatkan huolista ja kiireistä hetkeksi pois, irti autojen ja hävittäjäkoneiden meluisesta maailmasta, pellin, moottorien ja bittien taukoamattomasta sinfoniasta.
Paluu asunnolle. Takkatulta, pakkaamista omaa exodusta edistäen, valmistautumista pääsiäiseen. Muutamaa minuuttia ennen keskiyötä alkaa ilotulitus läheiseltä kirkolta, lauantaiyö huipentuu pimeudessä loistaviin raketteihin ja riemuun ylösnousseesta Vapahtajasta. Vilho maistaa vielä sormustimellisen tämän talon tsigoudiaa ja sulkee parioven parvekkeelle. Yö tuntuu viileältä, mutta tuskin se missään vaiheessa laskee alle kymmenen asteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti