Vilho melkein kihisee siitä mahdollisuudesta, että voisi kirjaviisaassa seurassa ryhtyä uhoamaan, että Joseph Haydn on Itävallan tunnetuin henkilö. Sitten vaan selän takana ajanotto käymään ja odottamaan.
Ei kai siinä montaa sekuntia menisi, kun joku sanoisi, että onhan Mozart paljon tunnetumpi! Tottahan toki, eikä kukaan mainitsisi yhtään diktaattoria, pääsihteeriä, filmitähteä, psykologia, filosofia tai energiajuomamagnaattia.
Joseph Haydn (1732-1809) oli melkoisessa avainasemassa musiikin historiassa. Mozartille hän oli innoittaja ja suojelija, mies jonka musiikkia Amadeus lähti kehittämään eteenpäin. Bonnilainen Beethoven puolestaan hakeutui Haydnin oppilaaksi ja kuuluuhan se hänen varhaisissa töissään selvästi.
Tämäkään itävaltalainen ei pysynyt omissa nurkissaan, vaan britin juhlivat Haydnia kuin omaa poikaa Englannin vuosien ja sillä tehtyjen sävellysten tähden. Samalla tavalla aikoinaan saksalainen Händel teki tiukasti keikkaa Englannissa ja tukun töitä hoville. Pikkuisen ilkeästi voisi sanoa, ettei Englannissa koskaan ole ollut oikein huippuluokan hovisäveltäjiä omasta takaa, mutta kuninkaallisia sen sijaan on ihan kiusaksi asti vielä meidän aikanammekin.
Totta kai Ludwig Amadeus Mozart (1756-91) on suurin itävaltalainen säveltäjä. Webern, Mahler, Haydn, Schönberg, Berg... jos osaisi, listaa voisi jatkaa loputtomiin! Silti Mozart jäisi luettelon ykköseksi.
Mozart kiskaisee myös kaupunkinsa Salzburgin kerralla valokeilaan, vaikka melkein jokaiseen Itävallan kulttuurin liittyvään kysymykseen vastaus on aina: Wien.
Vilho säälii musiikin historiaa sen verran, ettei ryhdy perustelemaan Mozartin suuruutta. Mieshän on maineensa veroinen ja ihan poikkeusyksilö, mitä sitä perustelemaan jos joku ei asiaa tunne.
Hänen musiikissaan kuuluu aivan koko ajan virtuositeetti, erityisesti pianon suvereeni hallitseminen.
Ajatellaan nyt hetken mitä tahansa säveltäjän pianokonserttoa. Bändi soittaa jotain hengeltään konventionaalista, normit muodollisesti täyttävää kuohukermaa. Sitten tulee pianon vastaus. Heleää tiputtelua, johon on pikkusen vaikea tarttua, koska soittaminen on soljuvaa, sujuvaa ja koko ajan jumalattoman helpon kuuloista. Jopa siinä määrin helpon ja kepeän kuuloista, että kun sekaan tuleekin joku dramaattinen käänne, niin sekin vain solahtaa eteenpäin ennen kuin sydän täysin tajuaa hetken häikäisevän kauneuden.
Tilanne on pohjimmiltaan jokaisen proge-miehen unelma: Taiteellisesti arvostettu tausta ja sitten voi soittaa tunnin sooloa yleisön kuunnellessa luomoutuneena. Kuulostaako helpolta? Se nimenomaan kuulostaa helpolta ja sitä kamaa Salzburgin superpoppari on pudotellut menemään pari sataa vuotta ilman ensimmäistäkään näkyvää hikipisaraa.
Poppari onkin uskomattoman osuva termi, sillä vaikka Mozart oli nero, niin hänet mahdollisti aikojen muuttuminen, tähtitaitelijoiden ammattikunnan syntyminen, huikea suosio ja toimiva rahoitus. Silti puhutaan sen tason säveltäjä-pianistista, että muuttihan hänkin aikaa. Itävaltalaisilla tuntuu olevan siihen taipumusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti