Vilho lähtee lopulta kohti Ehrwaldin itäpuolella olevaa Daniel-vuorta. Kylän halki kuljetaan sateenvarjon kanssa ja niin kuljetaan koko päivä.
Ei riitä sivistys siihen Susivuorella, että vuoren nimen taustat olisivat selvillä. Nimi on kuitenkin poikkeuksellinen, ei juuri tule vastaan Hans- tai Gertrud -nimisiä kukkuloita Alpeilla vaan perinteistä paikannimi/maanmuotosanastoa.
Vilho miettii raamatun Danielia kävellessään kylän kaduilla. Daniel oli VT:n profeetta, joka vietti aikaansa Babylonin vankeudessa. Aina mainitaan fraasi "Daniel leijonain luolassa". Leijonat tai vanhan käännöksen jalopeurat eivät purreet Danielia - se oli tietysti ihme, mutta kukaan ei ottanut lausuntoa leijonilta, joilla saattoi olla profeetoiden suhteen joitakin ruokavaliopreferenssejä. Jalopeuroja miettiessä Vilho näkee kylän ensimmäisen kissan, rotevan toffee-kollin kulkemassa sateessa märällä niityllä, selvästi tositarkoituksella.
Sääennuste onkin sen verran märkää täynnä, että Vilho yrittää säästää muutaman kiinnostavimman vuoren kuiville päiville ja näissä arpajaisissa Daniel on tiedustelujen puolesta vähän heikommalla, sillä sinänsä komea vuori ei ehkä tarjoa mitään kovin poikkeuksellista.
Lopultakaan Vilho ei tiedä, mitä kaikkea hienoa vuori tarjoaa, sillä kävelyretki tehdään osittain pilvessä ja kaikkiaan sumujen saattelemana, joten näköaloista ei juuri ole tietoa.
Kylän laidalla on rautatie, G-P:n tie ja vieressä kulkeva Loisach-joki. Vilho menee radan ali, joen yli ja katsoo suurta säiliöautoa matkalla Saksaan. Rekkamiehellä on ikkunalla ammattikuntansa tapaan kyltti "Rudi". Vilho miettii, miten monta Rudia täällä päin mahtaa olla, varmaan kymmeniätuhansia.
Eipä Vilho-ressukka tiedä sitä, että rekkamiehen nimi on Günther ja kyltti Rudi kertoo kaikille asiansa tietäville, että kuski on Labor Rudiin miehiä. Säiliöauto ei kuljeta mitään teknologian tuottamaa myrkkyä, vaan biodynaamista auringonkukkaöljyä tiedostaville kuluttajille. Günther ei ole mikään makkaranpurija vaan valaistunut vegetaristi, taukopaikkojen salaattimies joka osaa joogansa. Kuljettaja tarttuu puhelimeen ja ilmoittaa tärkeän tietonsa eteenpäin: Profaani nousee Danielille. Loppu.
***
Polun alkupisteelle on kotoa pari kilometriä. Vilho valitsee reitikseen tylyn pyörätien, joka kieputtaa kovaa tahtia korkeuksiin asvalttipäällysteisenä. Polku on tai tie on suomalaisen pyörätien tasoa, mutta työt on tehty paremmin ja pinta on aika virheetön. Sadekelillä päällystetty tie on hyvä, ei tarvitse kastua aluskasvillisuudessa tai mudassa: Vaihtoehtoinen maisemareitti menee tällä säällä hukkaan.
Vilho puskee hitaasti korkeammalle sateenvarjonsa alla. Uusi sykemittari kertoo, että pumppu pistelee sellaisia lukemia, millä Susivuori vetää tasaisella vauhtia 10 km/h eli melkoisen mukavaa marathontahtia. Nyt matkaa kertyy hitaasti, mutta noustaa silti.
Ensimmäinen tauko on kuitenkin vasta tutussa "Halti-hetkessä" eli kun korkeutta on 1323 m. Vilho juo vettä kuusen alla ja vettä sitä tulee taivaaltakin. Kylään näkyy nyt melkein hienosti, mutta ylempää ei näy yhtään mitään, vaaleaa harsoa vain. Kapuamista jatketaan kuntoiluna ja tuleepa jostain mieleen sekin vertaus, että työn alla on kuin vanhanaikainen armeijan kertausharjoitus: Niissähän jonkun kantapeikoin mukaan ensin jaettiin varusteet, sitten käytiin ne likaamassa ja sitten kerättiinkin jo tavarat pois. Pyykkiä tässä varmaan syntyisi, ellei luonnon suuri huuhteluohjelma hillitsisi likaantumista.
Polun varrella on muutama puistonpenkki taukopaikkana ja yhden vieressä on nelijakoinen lajittelupiste roskille. Jopas jotakin. Laatikosta löytyy leimaisin, josta saa stemppelin jossa lukee Lehrmoos. Paluumatkalla Vilho ottaa leiman talouspaperiin, vaikka ei tiedä mitä leimoja kerännyt kulkija saa ja mistä. Yleensä leimautumista kannattaa välttää, mutta nyt leima otetaan vaikka serlaan, sillä sitä ei viitsi täältä uudestaan tulla hakemaan.
Säästä jupisevan Vilhon sateista retkeä ei kannata ehkä sen enempää selostaa. 1500 metriä on se taso, jonne Vilho pääsee - siellä polun nousu pysähtyy ja reitti kulkee korkeuskäyrää pitkin laitumelle, jossa kilkattavat lehmien kellot.
Maito täällä on taatusti korkeatasoista.
Maatilan yhteydessä on - tietenkin ravintola - mutta eihän märkä Vilho sinne menee, sillä näin hiljaisena päivänä rakennusryhmään ryntääminen tuntuisi jonkun kotiin tunkemiselta. Tauko pidetään kuusen alla. Polkua löytyisi nyt vielä kilometrin verran ylemmäksi, mutta sää on aivan liian märkä nousemiseen. Huippua näkyy kyllä täältä välillä, mutta alemmaksi ei näy yhtään mitään. Nyt tulee jo kylmäkin. On kylmä, märkä ja huikookin vielä. Repusta kiskotaan suuhun retkisalamia, jota Itävallan kaupat ovat täynnä. Nam, reppukylmä schnappsi vielä ja puistatukset päälle. Vilho ihailee viereisessä kuusessa tuoretta tikankoloa ja lähtee ihan lämpimikseen kiskomaan takaisin samaa reittiä ja vauhdilla lähteekin.
Retken huippu: 1528 m
Alin piste: 973 m
Kotipiha: 1015 m
Matkaa: 15,80 km
Nousua: 633 m
Kotona Vilho on iltapäivällä ja ihan puhki. Askelia on tullut 20 000 ja vaatteet pitää ripustaa kuivumaan. Oktoberfest-olut menee ihan janoon, mutta sää ei salli sitä juoda kokonaan parvekkeella. Vilho kismittää vietävästi, sillä kallis retkisateenvarjo otti ja hajosi alarinteillä ja nyt ollaan ilman virallista sadevarustusta. Retkiasut toki ovat melkoisen säänkestäviä, mutta kaikkiaan Vilho on kuitenkin sen tason nallekarkkimiehiä, että kalustokin on suunnattu sateettomiin päiviin.
Pastaa, hiljaiseloa, päiväunet ja yhteydenpitoa Annikin ja Anteron kanssa. Talo on hiljainen, naapuritkin ovat kadonneet, eikä alhaaltakaan kuulu mitään emännän valtakunnasta. Miten täydelliset ovat olosuhteet vilhopitoiseen hiljaiseloon, saisi tuo sade vaan lakata tanssinsa autotallin katon ruskealla peltireunuksella ja pilvet mennä kauas matkoihinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti