Susivuoren sunnuntairetki alkaa oikeastaan aika varkain. Vilhon puuhissa on hieman säihin alistunutta väsymystä, mutta vaikka taivaat ovat pilvien peittämät, niin aamiaispöydästäkin näkee, ettei ulkona enää sada.
Vilho kerää taas vauhdilla romunsa ja lähtee ulos , mutta vasta puoliltapäivin. Yöllä kirjoituspuuhat ovat maittaneet ja ihme kyllä nyt myös unta on piisannut, joten sunnuntaissa on tosissaan lepopäivän elementtejä. Lepo on kuitenkin hyvää kyytiä väistymässä.
Vilho kuljeskelee pusseineen Brent-Almin kaapeliradalle, sen laajalle parkkipaikalle ja lopuilta radan ali idyllisille niityille. Aika nopeasti köysiradan ja kylän elämänmerkit ovat tiessään ja pienessä notkossa polulla on kolme bambia syömässä ruohoa. Päivä ei enää ole Vilhon mielestä mennyt hukkaan.
Koko loppupäivän teema onkin se, että Vilho vain katsoo seuraavan kulman taakse, vähän pidemmälle, vähän vielä. Aika pian reitiksi valikoituu Immensteig, joka nousee karttojen perusteella aika aggressiivisesti kalliolle melkoisen pian. Vilho päättää katsoa miltä nousu tänään näyttää.
Edessä on ensin hieno satumetsä, sitten kuusikkoa ja lopulta ollaan kallion juurella. Mutta ihmeen kaupalla polku pysyy kohtuullisena aina vaan. Edessä on aika pian vaijeria ja tyylipuhdasta nelivetoa. Nousua ei tulisi ilman tukivaijeria missään nimessä tehtyä. Vilho katsoo edelleen matkaa metri metriltä, mutta karmivia jyrkänteitä ei vastaan tule, joten touhu jatkuu aina 1600 metriin asti.
Ylhäällä vastassa onkin sitten ylänköä, hakkuuaukeaa, laidunta ja metsää. Tämä tuntuu olevan Alpeilla tyypillistä; pystysuorien jyrkänteiden ja kapuamisten jälkeen ollaan satumetsässä bambeineen, jossa aiempi pinnistely rotkon reunalla tuntuu täysin kaukaiselta, epäuskottavalta skenaariolta, vaikka sitä juuri äsken elettiin.
Rauhallisesta metsästä Vilho tupsahtaa yhtäkkiä hienolle hiekkatielle ja taukokopille - ja jonkinlaiseen väentungokseen. Ihmisiä menee edestakaisin riemastuttavan tasaista metsätietä.
Kotiläksyt ovat jälleen tekemättä, mutta syy kansainvaellukseen lienee siinä, että alkumatkasta alitettu Alm-Bahn -köysirata - vaikkakin viekin ihan toiseen suuntaan, nousee 1500 metriin reilusti idempänä ja tarjoaa siitä suunnasta näille kulmille kerrassaan kesysti nousevan reitin upealla hiekkabaanalla, jota pitkin työnnetään lastenvaunujakin sporttisten faijojen toimesta.
Vilho menee maskottiensa ja makkaroidensa kanssa tyytyväisenä taukokoppiin ja nostaa punaviinipullon (0,25 l) pöytänä toimivalla suurelle pölkylle. Kansaa katsellessa tulee mieleen aivan kuin olisi pitämässä taukoa jossain Töölönlahdella rinkan kanssa, sillä kukaan muu ei ole kuivan penkin, taukotakin tai evään tarpeessa. Jossain Vilholle kuitenkin valkenee se, että juuri kukaan muu ei ole noussut omin voimin viimeistä viittä sataa metriä, vaan porukka saapuu tokis sivummalta mutta köysiradalta ja heidän ohjelmanaan on "walk in the park." Vilho on kuitenkin askarrellut nousussa jo monta tuntia, joten kabanossi-salami ja punaviini uppoaa helposti ja kuiva puupenkki koppeineen on suuressa arvossa.
Parin kävelykilometrin päässä on mahdollisuus ihailla Tajakopfien huippuja, jotka toisinaan paljastuvat pilvien takaa korkeudessa 2400 m. Täällä on myös tuparavintola ja kauempaa ja isäntäväen autoja.
Vilho jatkaa hyvää tietä eteenpäin, edelleen ajatuksenaan se, että katsotaan pikkuisen vielä.
Vähän myöhemmin, tien piskuisesti noustessa ja Vilhon siirryttyä sivussa kulkevalle polulle paljastuu Sebensee. Vilho on pillahtaa itkuun, sillä päivän harmiton kävelyretki kääntyy yhdeksi matkan kohokohdaksi, kun 1600 metrissä majaileva järvi ilmestyy silmien eteen pilviharsojen verhoamana. Lähirannassa ui sorsia, pinta on tyyni ja laidunmaana toimiva ympäristö tekee miljööstä puistomaisen siistin. Rannalla kulkee vaaleakivinen sorapolku, kaikkialla vuoret nousevat pilviin ja näkymä on järkyttävän idyllinen, rauhallisen seesteinen.
Pian laiduntavat lampaat aloittavat äänekkäät, yksittäiset määkimisensä. Lahden toiselta puolelta vastataan. Vuoriseutu kaikuu lampaiden äänistä ja Vilhoa alkaa naurattaa.
Päällimmäisen on kuitenkin kiitollisuus: Sai nähdä tämänkin paikan, smaragdin sävyisen vuoristojärven rinteiden ympäröimänä idyllinä sorsineen ja sumuineen.
Laitumet järven toisessa päässä ovat lampaiden vallassa, Vilho menee portista muina susina villahousujen joukkoon ja lampaat poseeraavat luontevasti luontokuvissa syömisen lomassa. Reitti jatkuu yhä nousten.
Vilho katsoo edelleen metri metriltä ja nousee lopulta tuvalle, korkeuteen 1920 taulujen mukaan. Täällä ollaan oikeastaan koko ajan pilvessä, eikä maisemista ole mitään haittaa. Paikka on Coburger Hütte, majatalo, jossa on selvästi myös muutama pieni huone retkeilijöille. Ravintola tarjoaa ainakin gulassia ja gnöödeleitä, hinnat jossain kympin molemmin puolin.
Vilho askartelee terassilla aikansa, tankkaa ja lähtee pienen vilun saattelemana pitkälle kotimatkalleen. Edessä on koko kiipeluretki käänteisenä, metsineen ja vaijeripolkuineen.
Koko keikka vie yli 6,5 tuntia ja vetelyksemme on aivan puhki kulkiessaan viimenkin kohti kotoista murmelinpesää.
Matka: 17,33 km
Kesto: 6:33
Lähtö: 1033 m
Korkein: 1917 m
Nousua kaikkiaan: 975 m
Kotona alkaa tiedotusvipinä pakkaavan, siivouspuuhissa ahertavan Annikin kanssa. Onneksi Vilhon teki töistä oman osuutensa ennen matkaa.
Vilho valmistaa purkista gulassia ja se on todella hyvää, jopa pikanttia. Hernekeittopurkillinen soppaa solahtaa ulkoilleen Susivuoren kitaan aika helposti, joten aterian status muutetaan pikaisesti alkupalaksi.
Vilho harppoo pimeän ja tavattoman hiljaisen kylän halki ja etsiytyy paikan ainoaan kebab-mestaan, tilaa mukaansa Dönerin ja harppoo takaisin kämpille. Neljän euron päivällinen on loistava ja Vilho voisi miltei ulvaista tyytyväisyydestään tähänkin päivään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti