Vilho on myöhässä muutaman minuutin ja vaimo tuo tämän esille aika pian kohdattaessa. Vilhoa kritiikki ei häiritse, sillä Susivuoret ovat jälleen yhdessä Garmisch-Partenkirchenissä.
Annikki on Vilhon sielunkumppani, eikä vuoria ole ilman Annikkia.
Tapaamisessa ei ole hellyyttä, ei läheisyyttä, tuskin mitään kaunista. Pohjoinen rakkaus voi olla syvää, jäätävän kylmää. Käydään kaupassa, puhutaan tavaroista, matkasta, siitä mitä ollaan kuultu. Jossain vaiheessa Vilho puhuu jonkin joutavan lauseen italiaksi, aivan kuin muistuttamaan siitä, että äärimmäisen tehokas, taloudellinen ja lyhyt suomi jota Susivuoret puhuvat, on helvetin tylyä kieltä.
Kun yhdessä niin, käsikkäin kuljettiin.
Vain katsottu ei tuleviin murheisiin.
On muistot kuin kukkia varrelta tien,
Kädessäin yhä näin, niitä vien.
Susivuorten isoisät olivat sodissa ja piskuisen kansan selviytymisrintamalla. Isoisät olivat kaikkien tarinoiden mukaan upeita herrasmiehiä, aivan kuin lapsuuden muistoissakin. Välissä olivat vain vilhojen ja annikoiden vanhemmat omine versioineen, eikä niitä koskaan puhuttu. Vilhon sukupolvi saikin pappojen sodissa eletyn pelon, väkivallan ja tylyyden perinteen purkamattomana pakettina joulukuusten tai kesämökkien kellarien alta.
***
Annikki pitää asunnosta, vuoret ovat näkyvillä ja sää on lämmin, kuumakin. Myöhemmin Vilho näyttää puron vartta ja kertoo miten kaikki täällä päin edellyttää kapuamista ja iltakävelykin käy kuntoilusta. Sittemmin Susivuoret juovat viiniä ja Vilholle on lopultakin täysin yhdentekevää mitä keskustelut käsittelevä, sillä tärkeintä olla Annikin kanssa, hengittää samaa ilmaa ja olla taas kokonainen.
Kauniimpaa löytää voi en milloinkaan.
Kauniimpaa en päällä maan.
Kauniimpaa aikaa en enää elää saa.
Päivät nuo jääneet on taa.
"Pohjoinen rakkaus voi olla syvää, jäätävän kylmää."
VastaaPoistaPirun hyvin sanottu.