3.1 Tunnettuja itävaltalaisia II: Ennen alter egoa toiset Egonit

Itävaltalaista maalaustaidetta tuntuu hallitsevan jonkinlainen kolmijakoisuus. Koska kuulolla ei ole ainuttakaan taidehistorioitsijaa, voi vilhomaisia jakolinjoja vedellä suhteettoman huolettomasti. On siis aika kaivaa taas esille Vilhon pikakelaus-genre -generaattori.

Varhainen taide on uskonnollista, italialaishenkistä pyhimystaidetta kirkollisiin tarkoituksiin, eikä Vilho valitettavasti  ole löytänyt porukoista itävaltalaista Fra Angelicoa vaikka haluaisi sellaisen mestarin taiteeseen tutustua.

Sitten seuraava pääryhmä taiteessa on todella rasittava säätyläis-aatelis-kuninkaallinen puudelimaalailu, jossa tavoitellaan maalaustaiteessa samaa, mihin vain hyödyttömät posliinikupit pystyvät. Tuo vaihe menee jonkinlaisen romantiikan ja kansallisromantiikan otsikon (ja penkin) alle.

Kolmas vaihe kuvataiteessa on sitten ihan hillitön modernismi.  Kenties turhat välivaiheet jätetään täällä päin väliin ja yhtäkkiä ollaan vääjäämättömän nykyaikaisessa, esteettömässä taiteessa?

Olisi hieno tietää, moniko veti Sacher-tortun henkitorveen nähdessään Egon Schielen töitä ensimmäisen kerran?

Egon Schiele: Kaksi naista (1915)

Taidemaalari Egon Schielen (1890-1918) kuvasto on häikäilemättömän seksuaalista mutta toisaalta vahvasti sisään päin kääntynyttä. Totta on sekin, ettei Schiele ole kovin tunnettu, mutta löytänyt silti paikkansa taidehistoriassa.

Kaksi maailmansotaa on sotkenut kaiken kulttuurielämän Itävallassa ja lähes jokainen tunnettu itävaltalainen on saanut vähintään radikaalin käänteen elämäänsä sotien ansioista, osa myös loppunsa. Egon Schiele kuoli sodan tuomaan kirottuun "espanjantautiin", influenssaan, lukuisten muiden nuorten ihmisten kanssa.

***

Suomessa tunnetaan erittäin hyvin toinen itävaltalainen Egon. Lähes jokaista sivistynyttä savupirttiä koristaa kolmiosainen Uuden ajan kulttuurihistoria, jota Suomessa on ostettu ja hyllytetty innokkaasti vuodesta 1930 alkaen  aina siihen asti, kunnes internet yleistyi ja isoisän kirjat heitettiin viimeistä myöten roskiin turhina kapistuksina. No, ei ihan kaikkia kirjoja hävitetty, luetaanhan Suomessa dekkareita. Niillä kirjojen ystävät keventävät loma-aikojaan tai rentoutuvat työnsä jälkeen arkena eli kirjallisesti kepeää umpipaskaa tarvitaan 12 kuukautta vuodessa.

Egon Friedéllin (1878-1938) kirjallinen tuotanto päättyi kahden SA-miehen kotikäyntiin Wienissä hieman Anschlussin jälkeen. Friedéll hyppäsi ikkunasta surmaten itsensä, sillä SA-miehet eivät totisesti olleet omistuskirjoituksia hakemassa juutalaiselta kirjailija-ajattelijalta.

Friedéllin nimeen ei kuulu aksenttia, mutta Vilho käyttää sitä muistuttamaan nimen oikeasta painotuksesta, sillä savupirttien sivistyneistö painottaa ja pidentää aina alun Fri-tavua ja se menee pieleen jo teoksen esipuheen lukuohjeidenkin perusteella. Aksentteja voikin Suomessa pistellä aika huoletta sinne tai tänne, harva kuitenkaan piittaa ja puolet kansasta kutsuu niitä heittomerkeiksi: Yhtä hyvin voisi kutsua huutomerkkiä kysymysmerkiksi - tai dekkaria kirjallisuudeksi.

Uuden ajan kulttuurihistoria on fantastinen synteesi, innoittunut ja näkemyksellinen kooste eurooppalaisista ajatusvirtauksista. Erik Ahlman teoksen on suomentanut ja mitä ilmeisemmin melko inspiroituneesti. Kirjassa on samaa kuin matkaoppassa: Se tempaa mukaansa, vie mennessään ja tuntuu syventävän kovasti turistista kokemusta. Silti matkaopaskin lopulta vain viihdyttää ja päähän jää vain pikku ripaus teoksen fakta/sivistysannista. 

Pohjoismaissa tietokirjamaisen perusteoksen statuksen aikanaan saanut trilogia on itse asiassa ennemmin aikansa blogiteksti tai kuten ennen sanottiin pakina. (Mistä ihmeestä muuten tulee sana pakina ja miksi se muistuttaa kovasti italian sivua ja palstaa tarkoittavaa sanaa pagina?)
        Friedéll ottaa kantaa, viskelee näkemyksiä lukijan koulussa oppimiin asioihin, veivaan juttuaan kuulijakunnan sivistyksen pohjalta. Teos on cross-over kitcheniä perinteisiin resepteihin, jammailua tutuilla teemoilla. Uuden ajan kulttuurihistoriassa on siis jotain samaa kuin musiikissa. 

Siitä tuleekin mieleen: Onko Itävallassa tehty musiikkia?