Angela käy messussa

Eräs Baijerin suurimmista ja tunnetuimmista luostareista kaikuu iltakellojen soitosta.  Tämä uskonnollinen keskus on aina ollut kylälleen keskeinen ja kaikkiaan paikan vaikutus on ollut valtaosaltaan myönteinen. Viimeaikoina luostarin talous on kohentunut menestyvän juomatuotannon avulla - kulkevat turistit ostavat mielellään luostariolutta tai munkkien tekemää likööriä. Tie on täynnä kulkijaa, pysähtyjiä on valtavasti. Valitettavasti kaikki luostarin hedelmät eivät ole hyviä. Se on kovin murheellista ja antaa surkean kuvan valtaosan työstä ja uurastuksesta aatteen ja kanssaihmisten eteen.

Isä Benjamin kääntää selkänsä jo miltei tyhjentyneelle kirkkosalille ja ryhtyy sulkemaan liturgisia kirjoja, kokoamaan tavaroitaan. Hän on jo aivan mietteissään, kun takaa kuuluvat askeleet. Alttarin eteen on saapunut kaunis nainen, joka sanoo:

"Älä koskaan kysy, kenelle kellot soivat."

- Aah, Hemingwaytä, eikö niin? Pidättekö hänen kirjoistaan? sanoo Isä Benjamin

- Ajattelin oikeastaan John Donnea: Mutta ei - en pidä Hemingwaysta, suosin ennemmin venäläisiä klassikoita, vastaa Angela ja jatkaa

- Minulla on itse asiassa toinenkin sitaatti teille: "Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen."

Isä Benjamin, joka on vuosien saatossa erehtynyt opettamaan kuoropojille muutakin kuin laulamista, tulistuu välittömästi naisen sanoista kuin suurestakin julkeudesta.

- Te olette journalisti... tai joku jostain roskalehdestä....

Äkillinen vaikeneminen johtuu siitä, että yhtäkkiä oppinut Isä Benjamin tajuaa, että nainen on raamattusitaatissaan puhunut klassista kreikkaa. Silloin hän hermostuu täydellisesti.

- Te.... sinä, sinä... sinä maalattu naikkonen olet Riivaaja, Babylonin portto, Saatana!

- Sinäpä se sanot, toteaa tyyni Angela ja jatkaa

- Ennen kuin arvon Isä ryhtyy manaamaan, minä lähden.
Haluan vain sanoa, että Helvetti on totta ja olemassa, sitäkin lienette joskus epäilleet.

Franz Marc: Reh im Klostergarten. 1912 

Angela on pian poissa, ovi kolahtaa suuren kirkkosalin toisessa päässä. Vasta silloin Isä Benjamin tajuaa, raivonsa laantuessa, että nainen on puhunut viimeiset lauseet arameaa. Sanat voi oppinut mies kyllä ymmärtää, mutta miten ihmeessä nainen puhuu sointuvasti arameaa, ajat sitten kuollutta kieltä?

Isä Benjamin puistaa päätään, hän tuntee miten närästys nousee kurkussa ja kiristää ruokatorvea.

Tunne  ei kuitenkaan ole närästystä, vaan puristava kipu kasvaa hyvin pian rintalastan alla ja eritoten vasemmalla puolella. Kipu lamaannuttaa ja vie kaiken huomion. Isä Benjamin kaatuu ja kaataa samalla kirjatelineen ja kynttelikön.

Kipu ei hellitä maassa, vaan riisuu häneltä vähitellen arvonimet, aseman, elintoiminnat yksitellen ja arvokkuuden kokonaan. Vähitellen sammuu myös tietoisuus, mutta kipu on kuin tullut jäädäkseen.