Maantie vie etelään ja hyvin pian Vilho on Füssenissä. Tänäänkin Lech-jokea sekä sivutaan että ylitetään useamman kerran. Läheisiä linnoja Vilho vain vilkaisee, sillä paikat on kierretty jo pari vuotta sitten ja siihen Vilho on hyvin tyytyväinen. Turismi ei kiinnosta nyt pätkääkään.
Lähes viimeisenä pisteenä Saksan puolella on pieni bensa-asema ja sieltä Vilho ostaa mukavalta mummolta 10 päivän tieverotarran Itävaltaan. Sääntöjä seuraava Vilho on sen verran kiltti, ettei häntä yhtään huvita kokeilla onneaan ilman 8,90 maksavaa tarraa.
Itävaltaan ajeleminen ei muuten näy juuri missään, pian rajan jälkeen tulee paikallinen kauppakin, onhan siinä huoltoasemakin, mutta Vilho jatkaa syvemmälle maahan, pääsuuntana Reutte ja kylteissä myös Innsbruck.
Fritz Osswald: Alpengletscher.
Koko ajan maisemat ovat uskomattomia, sää on kirkas ja vuoret pääsevät maaseudun kera oikeuksiinsa. Reutten jälkeen tulee tien päälle uskomaton näky: 406-metrinen kävelyriippusilta kulkee kahden vuorenhuipun välillä korkeuksissa, kaukana kaukana autojen yllä. Ylhäällä toisessa päässä on vielä Ehrenbergin linna. Autoillessa on vaikea nähdä tarkemmin, mutta melkoinen viritys tuo lujatekoinen riippusilta on. Ihmiset siellä ovat kuin suuria muurahaisia silmälle, aivan kuten me varmasti olemme täällä alhaalla.
Vilho ajelee auringonpaisteessa aina Lehrmoosiin asti ja lopulta Ehrwaldin kylään. Täällä parkkipaikat ovat ilmaisia, eikä ruuhkaa tunnu oleva ainakaan tällä kohtaa. Asiaa auttaa se, että Vilho on Wettersteinbahnilla, joka on laskettelurinne, eikä köysirata edes kulje kesällä.
Vilhon pieni tiedusteluretki alkaa 1000 metrin korkeudesta ja kun köysiradan vieressä on luotisuora sähkölinjaa muistuttava kelkkamäki, niin sankarimme alkaa nousta tylysti ylöspäin Zugspitzen itävaltalaista rinnettä.
Itse kapuaminen on korutonta kuntourheilua. Muutama sata metriä korkeuskäyriä ja Vilho kylpee hiessä. Vettä valuu aika estotta, vaikka sää ei olekaan varsinaisesti kuuma, mitä lie 17 astetta, varjossa usein vähemmän. Mutta nousutyö on uskomattoman nöyrää puuhaa ja pistää keittämään.
Zugspitzen rinteen nouseminen tuo askel askeleelta yhä parempia näkymiä. Ympäristön vuoret ovat todella upeita ja niitä näkee koko ajan paremmin. Alarinteillä on maansiirtokoneita hommissa, mutta tällä rinneosuudella ei ole ristin sielua liikkeellä muuten. Vilho seikkailee seikkailunsa siis autuaan yksin.
Yksin? Tiaisparvi nauraa Vilhon toimille ja puhinoille. Vain kaksikymmentä vuotta sitten tästä meni ihmisiä, jotka eivät kuvanneet kaikkia puita, jokaista kukkaa eivätkä varsinkaan omaa naamaansa jokaisella satametrillä. Nyt Vilhokin kulkee kuin juorulehden toimittaja, optiikkaa on kourat ja kaula täynnä.
Rinne on paikoin hyvinkin jyrkkää, joten 1600 metrin korkeudella tiedustelureissu päättyy. Vilho on seikkailluit pikkupoluille ja noussut lopulta jyrkkään sepelirinteeseen. Zugspitzen luonteeseen näyttää kuuluvan se, että yläosa vuoresta on jyrkkää kalliota, alarinteiden ollessa mukavaa metsämaata ja multapitoista rinnettä. Ennen pystykalliota Vilho päättää ensimmäisen itävaltalaisen vuoriseikkailunsa tällä retkellä ja palaa melkoisen väsyneenä autolleen. Vilhon pohkeet ovat kuin koivuhalot, eikä jaloissa ole kyllä senttiäkään löysää lihaa. Rehti vuoriseikkailu pitkän juoksukauden päätteeksi pitää kaviot kunnossa.
Päivän touhut tuntuvat riittäviltä, sillä vaikka se onkin sinänsä erittäin huvittavaa, niin näin vasta kolmantena Baijerin vuotenaan Vilho menee tosissaan Itävallan puolelle. Raja ei oikeasti ole merkittävä este täällä, mutta niin vaan rajoja tulee seurattua ja toistaiseksi rinteitä on riittänyt Saksankin puolella. Nyt vaan raja on niin lähellä, että on jo järkevää kulkea kahdessa valtiossa ihan reittienkin takia.
Kotona Vilho keittelee späzle-pastaa ja syö reilusti. Yöllä vuorossa on vielä päivällisenä baijerilaisia makkaroita paistetun sipulin kanssa. Ilta on viileä, mutta Vilhon pistämä kissanruokintapiste tuottaa sen verran tulosta, että kuppi on aamulla täysin tyhjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti