Harjoitellusti Vilho kruisailee tuttua itävaltalaista reittiä etelään ja sitten kohti Planseeta. Kyseessä on 5-kilometrinen alppijärvi, joka sijaitsee suhteellisen lähellä Saksaa, mutta kuitenkin kokonaan Itävallan puolella. Vilho on saksalaisille työtuttavilleen sanonut, ettei tule alpeille järviä katsomaan, sillä niitä on Suomessa satojatuhansia, mutta Plansee on kyllä huikea vesistö; sitä voisi ja pitäisi tulla katsomaan.
Vuoret todella reunustavat Planseeta ja nämä ovatkin komeita, eivät mitään rantakukkuloita. Täällä on jopa purjevenesatama! - hämmästelee Vilho. Järven syvin kohta on 78 metriä, keskisyvyys sekin kai yli neljäkymmentä ja vesissä on useita kalalajeja. Planseen Vilho on nähnyt usein lentokoneesta Italiaan mennessään, aina vaan sitä ei ole nimeltä tuntenut. Järvi muistuttaakin Italian suuria, kuuluisia järviä, mutta paikka on luonnotilaisempi, sillä näille rannoille ei voi rakennella kartanoita vuorten takia. Onhan erona sekin, että täällä ollaan Itävallan maaseudulla, Italian pohjoisessa ollaan tiheään asutun seudun rikkailla seuduilla, joissa järvillä on viihdytty antiikin ajoista.
Vilho yrittää pysyä omalla kaistallaan, mutta videoi samalla. Nykyihmisen elämä on karua, kun koko ajan pitää varastoida muistoja eri välineillä, muuten menee hetki hukkaan. Päivän opetus on kuitenkin kerta kerran jälkeen se, että Planseen vaikutelmat eivät ns. tartu filmille, paikka on kertakaikkisen hieno joka suunnasta, mutta vaikea sitä on linssiin kiteyttää.
Mitä on saksankielisen maailman turistinen todellisuus? Se on autoja ja kiemurtelevia teitä ja lisää autoja. Saksa, Itävalta ja muutamat sveitsiläiset yhteenlaskien päästään sataan miljoonaan saksankieliseen ihmiseen. Tämä porukka kiertää enemmän tai vähemmän kotimaisia kohteita autoillaan; vaatii ja saa palvelua makunsa mukaan. Planseen rannallakin on autio tunnelma, mutta autoja liikkuu tiellä koko ajan ja Vilhon on keskityttävä kiemurtelevaan reittiin, vaikka maisemat ovat kuin sadusta. Silti nyt on hiljainen hetki kaudesta, eikä tiellä ole missään mittakaavassa ruuhkaa.
Hetki on niin hiljainen, että sisilialaisen ajokortin omaava Vilho pysäköi muitta mutkitta perukalla olevan ravintolan pihaan ja välttää maksuautomaattipaikat. Tuskin ketään kiinnostaa tässä vaiheessa kesäkautta missä kukin autoaan pitää, mutta ollaan kuitenkin sääntöjen valtakunnassa.
Vilho kapuaa Musteralmista kohti Geierköpfeä. Lähtöpiste on korkeudessa 1000 m.
Kapuaminen on kapuajalle täyttä tarinaa, maisemien asteittaista muuttumista, maagista kehitystarinaa nousumetri metriltä. Hikisessä puuhassa on omat lainalaisuutensa, omat tarinansa. Maiseman muutoksia ja tunnelmia on hankala kuvata. Kapuamisessa keskipisteessä on kuitenkin se, että näkymä muuttuu koko ajan ja aina avautuu uutta. Todellisuudessa koko ajan myös sulkeutuu alamaailman näkymiä, mutta kiipeäjä ei sitä usko, vaan luulee koko ajan näkevänsä enemmän ja laajemmin - edeten kohti huippua ja karttamaista näkövinkkeliä. Puoliksi totta.
Aikanaan 1500 metrissä Vilho pääsee puronvarren jyrkältä polulta hienoon satumetsään, ylängölle jossa on tiaisparvia, tikkoja ja gemssejä. Maasto on luomoavaa, eläimet ovat pitäneet aluskasvillisuuden kurissa ja seudun puistomaisena, silti kaikki on vihreää ja puut vanhoja polku on helppoa, koska ollaan tasaisella, vaikka korkealla ollaankin. Polku vie niitylle, jonka päässä on tupa.
Tuvan ulkopenkillä istuu selvästi nuori, hoikka nainen reppu vierellään.
Mistä lie nainen on tullut? Vilholla on takanaan niin paljon maastopäiviä, että hän tietää intuitiivisellä varmuudella ettei hänen edellään ole kukaan kulkenut aikoihin. Linnut ovat puussa, gemssit edelleen polulla ja kaikessa on muutenkin koskemattomuuden leima.
Nainen on jo menossa reppuineen - huolimatta siitä, että kulkijat ovat huomanneet toisensa, sitä ei epäilystä. Nainen näyttää kättään ja vilkutuksena vie sormensa suppuun kuin kaatuvat dominopalikat. Sitten hän on poissa, kevyesti kuin kauris polulla, kadoten metsän syliin.
Vilho saapuu viimein tuvalle ja pitää tarvittavaa taukoaan. Gemssit ovat niityllä, lähinnä uteliaina. Aurinkokin pilkistää. Edessä on matka metsästä puuttomalle, kohti kivien valtakuntaa ja tuulien suhinaa.
Viimein 2000 metriä ja kuinka ollakaan harjanne muuttuu jyrkäksi ja kasvillisuus on enää ruohoa ja muuta hyvin matalaa. Mäntyjen taakse ei voi enää piiloutua ja pilviä alkaa tulla ja mennä - ei taivaalla, vaan tässä, ihan käsillä sumuna. Vilho pistelee sepelimäistä, valkoista sorapolkua ja nieleskelee sitä tosiseikkaa, miten rinne alkaa olla jyrkkää joka suuntaan.
Franz Marc: Zwei Wölfe.1913. Guggenheim, New York.
Niin lähellä on Vilho, että tuulen suhistessakin hän voi kuulla musiikin. Naisen kännykkä soittaa Carly Simonin suurinta hittiä. Vilho ei ylläty enää mistään, mutta rinne on sen verran jyrkkä, että ei naurata eikä rinne anna jakaa huomiota tai aikaa huumoriin.
Tuulenpuuska pilkkaa kulkijaa, mutta naisen hiukset vain liehuvat kuin automainoksessa. Susivuori puolestaan pelkää horjahtavansa ja siirtyy nelivetoon. Viimein Vilho nousee pystyyn ja ottaa pari askelta. Oikealla on idänpuolinen rotko, mutta lännessä on vain tämä jyrkkä polku alarinteineen.
Jyrkkyys on liikaa Vilholle, joka askeleella sepeliä rohisee alas.
Vilho ei pysty enää jyrkännettä nousemaan eikä koskaan ohittamaan naista ja jatkamaan Kreuzjöchliltä varsinaiselle huipulle.
Vilho kääntyy, eikä puhu kenellekään tästä jälleen keskeytyneestä vuoristoretkestään. Vähän alempaa hän soittaa Annikille, muttei kerro naisesta mitään. Taustalla vetävä neiti heilauttaa pienen repun selkäänsä ja nousee rivakasti huipulle. Vielä hetken voi nähdä hänen hahmonsa lähestymässä pilvien hyväilemää ristiä, sitten sekin näky peittyy sumuun. Vilho nauttii korkeudesta mutta yrittää olla ajattematta ihan pikkuisen ylempänä olevaa kiveä johon matka tyssäsi korkeudessa 2030 m.
Palaaminen vie ikuisuuden, etenkin kun retkipäivä alkoi kovin myöhään. Laskeutuminen on perkeleellistä työt, jalat parkuvat 5,5 kilometristä matkaakin, kun korkeutta pudotetaan tuhat metriä.
There's danger on the edge of town.
Ride the King´s highway, babe.
Weird scenes inside the goldmine.
Ride the highway west, babe.
Ride the snake. Ride the snake.
To the lake,
The Ancient lake.
The snake is long,
Seven mails.
Ride the snake,
He is old
And his skin is cold.
Viimein Vilho pääsee autolleen. Napista käynnistyvä menopeli hyrähtää käyntiin.
Radio soittaa ihan pyytämättä Laila Kinnusen kappaletta "Pieni sydän". Vaikka laulusta voikin kuulla Kinnusen sotalapsivuodet Ruotsissa, on esitys iskelmähistorian upeimpia. Sitä kappaleesta ei kuule, että sen sävelsi talvisodassa kadonnut Valto Tynnilä Tatu Pekkarisen sanoihin. Yhtä tietämätön Vilho on siitäkin, että Planseen kauniissa maisemissakin on ollut pientä vankileiriä sen rähinän aikoihin kuin Tynniläkin loppunsa kohtasi.
Ei, Vilho ei hämmästy edes siitä, että radiosta tulee suomalaista tangoa, sillä tämä on ollut taas yhdenlainen rinnepäivä rinnepäivien joukossa. Hän pysähtyy Planseella ottamaan kuvia ja etsii matkalta itävaltalaisen marketin saadakseen jotain syötävää. Annikille hän ostaa paikallisen valkoviinin, kirsikkaviiniä ja maidon.
On kuitenkin lohduttavaa, että vuoret odottavat kuuliaisena seuraavaa erää, eikä pienistä tappioista saa kukaan tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti