Tasamaalla vastaan tulee muutama lohiallas ja sitten alueen kuuluisa maalaisravintola, Almstube, jonka pihassa on muutama melkoinen pukki ja sivummalla strutsi. Vilho kampeaa ravintolan ohi ylös rinteeseen ja totinen tuttu nousutyö alkaa. Reissu vie siis Trauchgaun vaatimattomalle kotirinteelle, joka nousee metsäisenä 1500-1600 metriin.
Tämä on aika hiljaista seutua, joten väkeä ei kuljeksi juuri missään, muutama auto on reitin varrella, työasioilla. Pääosa kulkureiteistä on täälläkin metsäautoteitä, jotka tosin helposti nousevat säälimättömästi. Kulkua reunustavat vuoripurot, joissa kulkee nyt voimallisesti vettä. Linnut ovat aktiivisia: käpytikat, tuulihaukat ja nokivarikset ovat yleisiä. Puiden lomassa on toisinaan punarintoja, eri tiaislajeja ja myöhemmin Vilho pääse lähelle naukuvia hiirihaukkoja.
Reitillä on parikin tupaa, joista jälkimmäinen on kuin onkin avonainen. Siellä on kamiina ja pihalla on polttopuuta, seinällä kirves ja saha. Tämä Grübelshütte ei ole tarkoitettu yöpymiseen, mutta taatusti tervetullut paikka pahan kelin sattuessa. Korkeutta on tässä vaiheessa vain 1300 metriä, mutta tänään ei kovin korkealle päästä.
Vilho nousee majalta hyvää tahtia ylemmäs, kunnes metsätie loppuu. Vilho havahtuu vasta tien muututtua poluksi, että reitti Wolfskopfille tuntuu haihtuneen alta. Enää ei mitään sopivia kylttejäkään näy, joten Vilho ravaa takaisin alas tuvalle asti ja lähtee metsätietä kolmanteen suuntaan, sielläkin Wolfskopf mainitaan kylteissä, Vilho ottaa uuden, vaihtoehtoisen suunnan Sudenpäähän.
Metsäisen kävelyn jälkeen reitti kiertää kuin kiertääkin korkealle ja lopulta Vilho on vaaran huipulla, Wolfskopfin korkeimman kohdan ristillä. Täältä näkyy kotikylä ja pitkälle myös järvien suuntaan. Kärki on reilussa 1500 metrissä. Viimeiset sadat metrit on tultu piskuista, juurakkoista metsäpolkua pitkin, joka on toiminut purona suurien sateiden aikana.
Kartan mukaan reitti vielä huipulta läpi ja taukonsa jälkeen Vilho jatkaa vaatimatonta polkua eteenpäin ristiltä. Lasku on nopeaa ja kuinka ollakaan, hetkessä sankarimme tajuaa olevansa juuri siinä paikassa, jossa oli miltei kaksi tuntia sitten kun koki hukanneensa reitin huipulle! Sellaiset sata metriä eteenpäin kuusikkoon olisi voinut viedä huipulle tässä metsäisessä vaarassa. Eihän tälle voi kuin nauraa, ainakin liikuntaa saatiin vähintään kuuden kilometrin verran.
Sään parannuttua on mukavaa tehdä typerää sakkokierrostakin harjoituksena. Vilho taitaakin olla muuli. Hevosen suvusta tulee kova into ja kunto ravaamiseen mutta järjenjuoksu taitaa olla kokonaan aasilta. Ihaa! Ei kun eteenpäin kohti seuraavaa harharetkeä!
Franz Marc: Blaues Pferd I. 1911.
Illalla Viho käy kylän ravintolassa syömässä perusleikkeen. Pääosa porukasta ravintolassa on joko paikallisia tai sitten majatalon asukkaita, tupa on kuitenkin suhteellisen täynnä. Yksinäisen suden ruokailuun ei pitkään mene ja pian Vilho on jälleen kuljeskelemassa kylätiellä kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti