Farkkutakki on palannut vahvasti estradille laivamatkan aikana. Vihon naurettava, paidaton parvekejakso on päättynyt. Välimeren tuulet ovat puhaltaneet merellä takin takaisin Vilhon niskaan. Autolautan kannella Vilho on jopa visusti napittanut takkinsa ylös asti kiinni, luojan kiitos ajatuksiin ei ole tullut matkalaukussa huilaava musta soft shell -takki. Varmaan tuo ranskaa soperteleva ulkoilupusakka olisi ollut kannella parempi, mutta farkkutakki on pitänyt asemansa Vilhon ykkösmatkatakkina ja siksi saarisiirtymässä takki on taas kiilannut paalupaikalle.
Palman asunnolla takki ryytyi täysin hyvien kelien tuomaan komerokomennukseen ja pyörimiseen tuolien selkänojilla. Olisi edes kunnon eteisnaulakkoja, joista voisi haistella maailman tuulia, mutta eihän täällä saarilla ole sellaisia vastaan tullut. Aina viedään komeroon tai paiskotaan minne lie jakkaralle.
Menorca on kuitenkin farkkutakin mieleen, samoin Vilhon hankkima, sinänsä aivan naurettava pikkuauto. Takki olisi halunnut kunnon menopelin, esimerkiksi Alfa Romeon tai sähäkän Lancian, mutta eihän Vilho Villasukka sellaisen kanssa vuokraamosta tullut, vaan jonkun hopeisen mikroauton avaimet kourassa! Vilhohan olisi ottanut tiskiltä varmaan vaikka risan skootterin, jos vuokraamon nainen olisi sellaista tarjonnut. No, auto on kuitenkin hyvä, sillä Vilho heittää herkästi takkinsa silloin päälle tai ainakin mukaan: sitten meno taas maistuu ja moottoritie on kuuma.
Tämä päivä oli farkkutakin mieleen. Aamulla päästiin varhain liikkeelle ja sitten mentiin heti takaisin Mahóniin sillä mikroautolla. Susivuorten tarkoitus oli "ostaa aamiaistarvikkeita", sillä asunnolla ei tietenkään vielä ollut ruokaa. Melkoinen aamiainen tuntui olevan luvassa, sillä johan siinä meinasi hihat taas palaa farkkutakiltakin, kun Vilho kiskoi vesipaksia ja kahta valtavaa ostoskassia autolle päin.
Takki piti näkemästään maisemasta. Välimerellistä, tiheää pusikkoa, joka näyttää kotimaiselta, hyvin tiheältä katajikolta. Aiemmin mainittu soft shell -takki, nimeltään Salomé, kutsuu tätä pöheikköä ranskaksi nimellä maquis, ja sitä sanaa Vilhokin on käyttänyt sitten Korsikalla käytyään. Farkkutakki pitää karusta maquis-pensaikosta ja Menorcalla alati puhaltavasta tuulesta, sekä kiemurtelevista teistä. Tämä on kunnon elämää sen kaupungissa nyhjäämisen sijaan.
Iltapäivän lähestyessä takki alkaa taas oikeutetusti hermostua. Vilholla on taipumus terassoitua hyvin pahasti, joten riskinä on se, että kaksikko jää nysväämään jotain koko päiväksi/viikoksi asunnolle. Onneksi näin ei ole, vaan hopeinen nelipyörä ajetaan tielle ja alkaa taas jonkin jonninjoutavan matkakohteen metsästys. Farkkutakki meinaa nauruunsa tikahtua takapenkillä, kun Susivuoret etsivät taas joitain täysin lapsellisia, pinottuja kiviä pitkin saarta. Mitäpä seuraavaksi, kihisee takki, menevätkö kuvaamaan jonkun mummon navettaa vai papparaisen venevajaa? Kyllä väki voi olla lapsellista!
Venevajaa ei ilmeisesti löydy, mutta pian takki löytää itsensä majakalta. "Voi kiesus", tuumailee takki. Nyt ne ovat järjestäneet itsensä saarelle, jossa majakat ovat nähtävyyksiä. Seuraavaksi mennään varmaan Viron saarille katsomaan poijuja...
Takinkin on pakko myöntää, että majakka, Far de Favàritx, on hieno, merellinen paikka. Majakka sijaitsee luonnonpuistossa, terävällä ja tuulisella niemellä. Ympäristö on karua, kuin kuun maisemaa rikkonaisine ja terävine kivineen. Kallio tuntuu lohkeilevan jalan alla, sillä kivi on liuskaista ja maa paikoin vulkaanisen mustaa. Meri velloo ympärillä ja tuuli jatkaa ikuista huminaansa. Paikassa ei oikein ole mitään, mutta silti se on jotenkin ainutlaatuinen, konstailematon. Kaikki täällä liikkuvat matkailijat ovat espanjalaisia, väkeä majakalla on liikkeellä tusinan verran.
Pohjoisrannan majakkakäyntiä farkkutakki piti raikkaana, mutta vanhojen kivien kiertämistä sen sijaan hyvin rasittavana. Sehän ralli alkaa sitten heti seuraavaksi! Eihän rehti ulkoilmaseikkailu muuten takkia haittaa, mutta muinaismuistojen etsimiseen liittyy yleensä aina isäntien haulien väistelemistä, pillastuneiden sonnien välttelyä ja repeämistä piikkipensaissa. Itse muinaismuistot saattavat raadella, taittaa nilkkoja tai kaiken jälkeen romahtaa niskaan ja aiheuttaa hengenmenon lisäksi museoviraston syvän halveksunnan. Ennen kaikkea; vanhojen kivien löytäminen tuntuu olevan vaikeaa ja pyöriminen pölyisillä teillä saattaa rauhallistakin farkkutakkia nyppiä siinä määrin, että tekee mieli laukaista auton airbagit tai ainakin sivutörmäyslistat – jos tässä autossa nyt sellaisia edes onkaan, miettii farkkutakki.
Susivuoret pyörivät yhdellä yksityistiellä, josta palataan ilman kivikokemuksia, samoin toisella asuinalueella mennään muinaiskivien ohi. Vilho palailee autolle persuksiaan pidellen ja koirien haukkuessa – luojan kiitos takki ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi tiedusteluretkelle! Nämä kiviretket ovat niin nähtyjä juttuja, mutta mikään ei tunnu Susivuorillle riittävän. Onneksi lähtevät sentään kämpille päin. Lopuksi Annikki ostaa huoltamolta Baleaarien kartan; varmaan voisivat ostaa seuraavaksi Afrikan tähden ja suunnistaa sen pelilaudan mukaan – naurettavia kivi-hippejä koko kaksikko! Takki alkaa kummasti kaivata takaisin asunnolle ja huilaamaan suureen, naulakkona toimivaan kynttilätelineeseen. Eihän tätä kulttuurimatkailua jaksa kukaan tämän pidempään. Loppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti