Vauhdittomuudestaan tunnettu Vilho kiitää nopeudella 833 km/h peräti 9767 metrin korkeudessa. Lentoaikaa on jäljellä vielä tasan 8 tuntia etapin ensimmäistä osaa Frankfurtiin. Alla levittäytyy lähinnä autiomaalta näyttävää maisemaa. Hiekka on paikoin punertavankeltaista ja toisinaan näkyy tieuria. Alueella virtaa myös suuri joki. Mogadishu rannikolla on jäänyt taakse ja Condorin Boeing 737-300 liitää harvojen poutapilvien yllä kohti Addis Abebaa. Reitti leikkaa Afrikan sarven siististi sen tyven kohdalta.
Päivä on ollut aurinkoinen Mauritiukselta asti, sama sää tuntuu jatkuvan mantereen puolella. Vilholla on aikaa hieman miettiä matkan tunnelmia ja Mauritiusta ylipäätään.
Mauritius on pieni saari - ei liian pieni, mutta kuitenkin alle satakilometrinen kivi Intian valtameressä. Olosuhteet siellä ovat monella tapaa ihanteellisia ja jo siinä on merkittävä peruste turismille. Sää on lähes aina hyvä ja lämmintä piisaa jatkuvasti. Syklonikausi iskee päälle toisinaan, mutta sekään ei pysäytä sitä “kesää” joka saarella jatkuu aina.
Mauritiuksella ei vietetä kulttuurilomaa, kierretä taidekaupunkeja ja museoita, vaan aktiivitoiminnat pyörivät meren ja lämpimän veden ympärillä. Saarella ei ole esihistoriallisia kohteita, koska ihminen tuli paikalle muuttamaan luontoa vasta myöhään, uuden ajan kynnyksellä. Luontokohteita on, mutta leimallista siinäkin on dodo-periaate - ihmisen kädenjälki näkyy ja pysyy saarella. Saaren nimikkolinnusta päästiin eroon jo satoja vuosia sitten pysyvästi, mutta tilalle ihminen on kuskannut kaikenlaista muuta elävää, osittain vahingossa ja osittain täysin tarkoituksella. Seuraukset ovat sitten olleet vaihtelevia, mutta varmaa on se, että ne ovat olleet vaikutukseltaan pysyviä.
Sokeriruoko - se tulee ensimmäisenä mieleen Vilholle Mauritiuksesta. Toisena mieleen tulee kuumuus ja siinä onkin avain: olosuhteet saarella ovat erinomaiset muullekin kuin sokerille. Vilhon mielessä Mauritius on erinomainen kasvukone, johon aurinko puskee lämpöä tuhlaillen ja meri työntää perään sadepilviä, jotka sopivasti kastelevat kasvillisuutta arvokkaalla makealla vedellä. Alun perin tulivuoreen perustuva saari kantaa oletettavasti hedelmällistä vulkaanista maa- ja kiviainesta, joten siinä kelpaa kookospalmujen kasvaa. Tulinen alkuperä ei ole saarella piilossa lainkaan, siitä kertovat kaikkialla vastaan tulevat pikimustat laavakivet, jotka ovat paikallista peruskiveä.
Vilhon taipumus harhautua aiheesta tulee jälleen esille - sokeriruoko on jo muuttunut tulivuoreksi. Mutta koko Vilhon vinkumisen taustalla on päähän jäänyt joukko hankalia sanoja, jotka ovat: Tristes Tropiques, monokulttuuri ja Claude Lévi-Strauss.
Monokulttuuri ei nimestään huolimatta tarkoita hiihdon ympärillä pyörivää sivistystyötä, vaan suurin piirtein samaa mitä nykyään kuvataan sanalla globalisaatio. Monokulttuurissa toiminta alkaa kaikkialla olla yhtä ja samaa ilmenemismuodoiltaan: joka paikassa juodaan samaa kolajuomaa, kotoisat kirnupiimät ja guavamehut jäävät kakkosiksi. Muistelmateoksessaan Tristes Tropiques (1957) Claude Lévi-Strauss kuvaa pessimistisesti monokulttuurin tuloa kaikkialle. Surulliset tropiikit on tyypillinen älyllinen testamentti - negatiivissävytteinen ja kriittinen. Vilho ei henkilökohtaisesti muista yhtään älykköä, joka olisi ollut innokas ja loputtoman positiivinen. Nokkelien porukoiden keskuudessa moisen päiväperhosen lento on surkean lyhyt ja päättyy vauhdikkaaseen törmäykseen sarkasmin kärpäslätkän kanssa.
Mauritiuksen saaren keskiosia hallitsee sokeriruo’on monokulttuuri. Mitä ikinä saarella onkaan kasvanut, on saanut väistyä länsimaisen makeannälän alta jo ajat sitten. Ruoko on ihastuttavan vihreää, mutta jos sitä on loputtomasti, se on yhtä vähän virkistävää kuin hiekkaerämaa, joka leviää Vilhoa kiidättävän lentokoneen alla. Rannikkoseuduilla vietetään puolestaan turismin merkeissä todellista monokulttuuria aurinkovoiteiden suojassa ja pulloveden virkistäminä. Turismi on kaikkialla ja joka paikassa monokulttuurin kivijalka - muuten se ei olisi turismia vaan tutkimusmatkailua. Mauritiuslainen turismi ei kuitenkaan ole sen tuomittavampaa kuin turismi yleensäkään. Ennemmin päinvastoin. Paikallinen turismi ei juurikaan herätä vastenmielistä perusfiilistä.
Vilholla ei ole kokemusta täysihoitohotelleista, joten kaukomatka ja all inclusive -majoitus on hänelle uusi juttu. Monet hotellinaapurit olivat kokeneita kaukomatkailijoita ja tutuksi olivat tulleet niin Aasian kuin Afrikan kohteet, Karibia ja kaukorannat. Moni kyllästyi Tropicalin ruokiin ja vertasi paikkaa tietysti aiempiin kokemuksiinsa. Vilho huomaa itse kuitenkin sen, että viime kädessä nautittava lämpö ja mahdollisuus laiskotteluun ilman murhetta seuraavasta ateriasta tekee sen, että viikon jälkeen alkaa kaipaamaan uusia ärsykkeitä. Ruokaan kaipaa mausteisuutta ja aktiviteetteihin vipinää. Ihminen tottuu helposti siihen, että mellevä lämpö jatkuu 24 h vuorokaudessa ja ateriat pyörivät, joten näistä asioista tulee itsestäänselvyyksiä. Sehän ei edelleenkään tee Mauritiuksesta ja Tropical Attitudesta sen tylsempää, vaan Vilho veikkaa. että ihmiselle kaikki luxus muuttuu herkästi itsestäänselväksi. Kaikki kuitenkin kiittivät hotellia hyvästä henkilökunnasta ja saarta ystävällisyydesta. Lisäksi paikka oli turvallinen ja rauhallinen.
Loma Mauritiuksella tarjoaa taattua lämpöä, hyviä uintivesiä ja mahdollisuuden lepoon. Saari on turistikohteena profiloitunut rauhalliseen menoon ja matkailijat ovat verrattain valikoitunutta porukkaa. Valikoinnin on tehnyt matkan verrattain korkea hinta ja tietysti kaukainen sijainti. Diskomeininkiä, hummaavia nuorisoporukoita tai ryyppääviä risteilymatkailijoita täältä ei löydy. Kaikenlaiseen jäykkään touhuamiseen sää on liian lämmin ja toisaalta saarella ei ole sellaista tehoturismia, että aktiviteetteja olisi liikaa. Valtion elintaso on sen verran korkea, että elämä on turvallista ja meno on ystävällistä, tunkeilematonta.
Lentomatka Afrikan yllä jatkuu ja Vilho näkee ikkunasta keltaista, hiekkakiven näköistä kiviainesta, rotkoja ja ylänköä. Matkaa riittää ja lentokoneen huikea taustamelu on musiikkina menolle. Mauritiuksella äänenä oli ikuinen tuuli ja kookospalmujen kahina, aaltojen pauhu. Sitä ääntä Vilho taatusti jää kaipaamaan ja pitkiä iltoja huoneen terassilla, kun pimeässäkin pystyi istumaan ilman paitaa. Niin viime yönäkin, kun Annikki ja Vilho kulkivat asunnolta muutamat metrit rantapenkereelle ja katsoivat taivaalle heikosti erottuvaa linnunrataa ja kirkkaampaa, kaikelle suuntaa antavaa etelän ristiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti