9. Kreuzspitze (2185 m)

Vaalean kallion edessä Vilho on kertakaikkiaan ihmeissään. Punaisella maalatut reittimerkit nousevat suoraan kiveä pitkin ylös. Metrejä lienee mittarissa hieman yli 2000, mutta näin vaan sepelimäinen vuoristopolku päättyy rosoiseen kallioon. Railakkaan, melko haastavan vuoristoreitin jälkeen kalliokiipeily tuntuu vitsiltä, mutta täällä kukaan ei kerro mitään vitsejä. Vilho alkaa etsimään otteita ja nousee kalliota rauhallisen hitaasti.

Alempana ei tietenkään odota loputon rotko, mutta melkoisen jyrkkä rinne sepeliä ja viettävää vuorenrinnettä. Totuus on se, että vaikka tässä ei nuoralla tanssitakaan, niin horjahtaa ei voi.

 Jonkin verran tulee kiipeämistä, sitten taas sepelipolkua, silloinkin käsillä aina kuin mahdollista auttaen, sitten taas kalliokiipeilyä.

Myöhemmin, tavallaan vain pala-palata jatkaen, Vilho on 2180 metrissä. Rutinoiduille ihmisille lenkki on ehkä arkinen, mutta viimeiset kymmenet metrit on tultu nelivedolla, kiviseinää kavuten ja otteita hakien.

Lopulta ollaan ihan vieressä, sivuhuipulla. Kreuzspitzin huippu ,2185 metriä, on ihan silmien edessä, pikkuinen polku tai pari pientä nyppylää on huipun ja Vilhon välissä.

Vilho pelkäsi jo muutamaa jyrkännettä pari sataa metriä alempana. Nyt Vilhon ja huipun välissä on parikin pahaa paikkaa ja maailmaa riittää pienen kaistaleen molemmilla puolille  – etupäässä ilmakehää. Vilhon miettii, että ristin ja hänen välissään on niin vähän, että kukaan ei tietäisi, vaikka viime hetkellä sisu loppuisi ja mies kääntyisi takaisin. Ristin ja nukkavierun sankareimme välissä on muutama metri,

Vilho kulkee ristin juureen, ei ehkä katsele liikaa sivuilleen, hakee ehkä vähän tukea pari kertaa käsillään, mutta lopulta ollaan kristillisen symbolin juurella. Vilho ottaa rististä tukea ja katselee joka suuntaan. Upeaahan näkymä tietysti on, kaikkiin suuntiin.

 

 Caspar David Friedrich: 

Der Watzmann (1824-5)

Berlin, Alte Nationalgalerie

Kreuzspitz (2185 m.) on aivan Saksan ja Itävallan rajalla. Huipulla Vilho känisee jotain videokameralla kuvaten, mutta ei pystä totisesti sanomaan yhtään mitään. Jos Vilho joskus juoksisi vaikka sata marathonia, niin maalissa hän varmaan olisi pelkästään hiljaa. Vilhohan on läpeensä suomalainen näissä asioissa.

Pian Vilho kapuaa alas kivistä rinnettä Itävallan värein merkittyä reittiä. Irtokiviä putoaa alvariinsa, valkoisia paloja varhaisesta emäkalliosta. Aurinko on hellittämätön pilvettömällä taivaalla, muita seuraajia Vilhon alaskapuamisella ei olekaan. Vaan onkohan se ihan totta? – Taivaalla on kierrellyt kaksi hiirihaukkaa, kolme alppinaakkaa ja yksinäinen korppi, joka on huutanut ennen laskeutumistaan kalliopaahdelle. Nuolihaukka lensi Vilhon silmien editse, miltei pilkaten ihmisten käsitystä jyrkänteistä, reunoista ja korkeuksista.

Alarinnettä kavutessaan Vilho on kiireinen Annikin luo, mutta kalliota alaskavutessaan mieli on nöyrä, kiitollinen. Joku on tehnyt ladun huipulle, merkinnyt reittiä ja ennen kaikkea vienyt sivilisaatiomme symbolin huipulle. On aina etuoikeus kulkea näitä kivipoluja, päästä polulla etäänpäin. Mikä kunnia olisikaan olla mukana viemässä ristiä tuonne korkeuteen! Tietysti sinne voisi viedä suuren kolikon, verisen puolikuun tai valtavan 7.62-patruunan. Niille vuorille kömpelö Vilho ei kapua.

Annikki odottaa alhaalla,  Itävallassa, jos tarkkoja ollaan. Alarinteen polut Vilho osittain juoksee ja tekee mittavaa matkanopeutta. Vauhditon veijarimme laittaa kivet lentämään ja toden totta juoksee metsäpolkua alamaastoon. Annikki on nähnyt gemssejä ja Vilhon päivä on pelastettu, sillä rakas vaimo on viihtynyt sen mittaamattoman ajan 1,6 kilomerissä, jonka Vilho on seikkaillut ylempänä mäntyjen ja kivien keskuudessa. Pariskunta tapaa nollatasossa, parkkipaikalla. Nollataso näillä mestoilla on tonnissa- tonnissasatasessa.

Niin juoksunsa lopuksi Vilho hakee pikku-Fiatin Saksasta, koukkaa sitten kilometrin päähän takaisin Itävaltaan hakemaan vaimonsa ja reppunsa.

Linderhofin tiellä Vilho ajaa totuttua kovempaa, tosin hidastaen kiltisti Granswangin taajamassa.

Siinä menee maailman onnekkain mies, pienellä mustalla Fiatilla, harmaat hiukset märkänä juoksusta alarinteellä. Sankarimme reppu on takapenkillä, vieressä on ihana Annikki, maailman fiksuin ja kaunein nainen.