Parkkipaikalta lähtee reitti 241 ja se kulkee tietä Fürstenweg alkumatkansa. Eipä ehdi Vilho kuin hyvästellä cabriolet-tyyppisen pikkuautonsa, kun jo toisesta autosta eräs isäntä häntä puhuttelee. Muutama sana vaihdetaan niin, että molemmat ymmärtävät. Saksalaismies odottaa sään paranemista ja lukee ajankulukseen vanhaa, kellastunutta kirjaa autossaan. Hän toivottaa onnea Vilholle, joka suuntaa sakeaan metsikköön.
Vilho ei mitään säämuutoksia odottele. Auton mittarissa on vain 13 astetta, mutta enää ei oikeasti sada, joten säähän on passeli kuin mikä, pilvinen ja sopivan kostea. Edessä on 3,7 kilometrin tasamaamarssi polun alkupisteeseen pitkin erinomaisessa kunnossa olevaa, autiota metsätietä.
Ainostaan Saksassa ja ehkä Japanissa on mahdollista se, että pelkällä liikennemerkillä estetään ajaminen tällekin metsätielle. Tiellä ei ole työliikennettä, ei kävelijää, ei valvontaa, ei yhtään mitään eikä ainakaan puomia, mutta silti kukaan ei aja sinne, koska liikennemerkki kieltää. Niin Vilhokin kulkee jalan 3,7 kilometriä metsätietä vaikka voisi ajaa polun alkupisteelle ja pistää Fiatin nätisti johonkin pikku levennykselle, joita tiellä on lukematon määrä. Säännöt ovat Saksassa sääntöjä, joita noudatetaan ja sillä selvä.
Metsä on mukava, tie miellyttävä suomalaisittain. Mutta opasteita ei oikeastaan ole, joten onneksi Vilho osaa auttavasti lukea karttaa, jonka on poikkeuksellisesti ottanut mukaansa. Polku lähtee komean lehtipuun vierestä ennen kohisevaa koskea, mutta mitään kylttiä ei ole missään. Siitä vain ylös satumetsään, ken tietää tien.
Vilho löytää polulta kaksi kämppää, molemmat ovat lukossa, mutten niiden pihalla voi pitää taukoa. Ketään täällä ei liiku, eikä ketään näy missään.Nyt ollaan turistipoluilta poissa.
Parempi tupa, Kuchelberg Dienstehütte, sijaitsee 1600 metrissä. No, parempi ja parempi, minkä Vilho sille mahtaa, että hän automaattisesti arvioi erämaakämppiä, vaikka nämä molemmat ovat lukittuja ja siten myös taatusti yksityisiä. Kuchelberg Dienstehütte on myös se paikka, missä vuoren yläosa todella alkaa – jos oltaisiin Lapissa, nyt oltaisiin puurajalla. Tästä alkaa niittymainen aukea ja valtalajiksi tulevat pensasmännyt. Pian Vilho huomaa ylhäällä gemssejä. Tauko menee muutenkin mukavissa merkeissä, sillä tuvan seinustalla on mukavia penkkejä matkamiehen leposijaksi ja sää selkenee koko ajan. Vilho vääntää sukkiaan kuivaksi, sillä hengittävien maastojuoksukenkien heikko kohta on vedenkesto – polun lukuisa heinikko on kastellut jalkineet ja ne ovat läpimärät, vaikka heltellä pari päivää sitten olivatkin loistavat.
Parkkipaikan mieskin ilmestyy tuvalle, vaihdetaan ajatuksia saksaa muistuttavalla sekakielellä. Vilho kertoo, että Suomessa tällaiset tuvat olisivat aina auki, pääsisi tekemään tulet kuka vaan. Miehen mielestä täällä ei moinen käy, on liikaa pakolaisia, jotka polttaisivat tuvan. Vilho vain toteaa, että ei täällä nyt ylimääräistä väkeä kyllä näy; Mutta yhtäkaikki, tupahan on yksityisomaisuutta ja sen terassin tarjoamastakin suojasta nautitaan mahdollisimman siististi. Viho on isännälle kiitollinen, tuollainen tupa voi olla kulkijalle arvaamattoman tärkeä majakka jopa lukittuna.
Sinänsä pätevästä retkikartastahan Vilho ei tupaa löydä, vaikka tovin etsiikin. Hän oli toki tuvan kartassa nähnyt, mutta vain pätevässä Karwendelin verkkokartassa, jota voi suositella kaikille alueella liikkujille:
http://www.alpenwelt-karwendel.de/en/map
Hupi alkaa tuvalta, todellinen nousu ja todella hienot maisemat. Pian ollaan 1800 metrissä ja huippuharjanteella. Täältä näkeekin yhtäkkiä Linderhofin linna-alueenkin ja Vilho voi hetken kiikaroituaan lopulta kertoa nähneensä sen aiemmin missatun maurilaisen kioskin linna-alueella.
**
Huipulle vievä harjanne on hieno. Se muuttuu vähitellen sellaiseksi, että harjanteen huipulla kulkevan polun molemmilla puolilla on jyrkänne, jyrkkä pudotus. Vilhon on lopulta pakko pysähtyä juomaan mehua 1971 metrissä. Huippu risteineen on lähellä, miltei käden ulottuvilla, mutta 50 metrin loppunousu jää tänään tekemättä Vilholta. Tässä ei olla maailman katolla, mutta harjanne on nyt sellainen, että polulla ei enää voi horjahtaa, sillä liike ei enää pysähdy muutaman metrin päähän, vaan jonnekin reilusti alemmaksi. Vilhosta ei ole tänään riskin ottajaksi.
Polun ainoa kulkukaveri, mies parkkipaikalta lähestyy viimein Vilhoa, kun huippualueen täyttää pilvi pohjoisesta päin ja koko alue peittyy pehmeän harmaaseen untuvaan. Mies oikeastaan ilmestyy sumusta. Puhutaan hetken, sitten tuttu jatkaa matkaansa huipulle. Vilho lähtee perään vielä muutamaksi metriksi, mutta mikään ei auta, harjanne on voittaja tänään. Vilho tietää tiukasti myös sen, että tältä polulta pitää päästä myös takaisin ja pahoja paikkoja on jo ohitettu. On palattava, ei auta mikään.
Caspar David Friedrich:
Morgennebel im Gebirge (1808)
Rudolstadt, Museum Schloss Heidecksburg
Pettymys on kitkerä, katkera – kaikkiaan pahanmakuinen. Vilho on apeana, mutta yrittää pysyä tarkkana ja laskettelee polun ehjänä takaisin tuvalle. Nyt voikin pitää voileipätauon, ohessa Vilho katsoo kiikareilla ylämaalla laiduntavia gemssejä, niitä taitaa olla ainakin neljä. Tuttua miestä ei enää näy, on aika jatkaa matkaa. Vilho laskettelee hyvää polkua alas kuusisataa korkeusmetriä ja muutaman kilometrin tossumatkaa. Päivän lenkistä tullee 15 kilometriä, mutta Vilhopa miettii katkerana vain korkeusmittaria, sen laihoja lukemia – lyhyt mikä lyhyt.
Tasamaalla Vilho pistää ison vaihteen silmään ja 3-4 kilometrin loppumarssi mennään kovaa tasaisella metsätiellä. Iltaan on jo päästy, sen verran pitkä episodi oli retki Kuchelbergspitzelle. Vilho autoilee kotiin, siellä odottaa rakas Annikki ruuan kanssa. Kaikesta huolimatta tämäkin päivä on ollut vuoristossa upea, vaikka vauhditonta veijaria metrimittarin lukema vietävästi kismittääkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti