Vilho hakee mustan ratsunsa ja tuo sen katto auki viereiselle tontille. Asunnossahan ei poikkeuksellisesti ole parkkipaikkaa, vaan autoa pidetään sadan metrin päässä sivummalla. Nyt lähdetään uudestaan Linderhofin tielle. Päivä on lämmin ja liikennettä on nytkin ihan riittävästi.
Annikki toimitetaan Graswangin reittien lähtöpisteelle suorittamaan tasamaakävelyä, sitten Vilho palaa lähes Ettaliin, mutta jää kuitenkin tien alkuvaiheen Myllyn parkkipaikalle, aiemmin mainitun Ettaler Mühlen luo. Parkkimaksu on koko päivältä kolme euroa, kolme euroa näyttää myös olevan minimimaksu. Cinquecento jää siihen, Vilho lähtee nyssyköineen pellon suuntaan. Sieltä metsänrajasta lähteekin polku kohti Notkarspitzen huippua.
Pienenä vihjeenä tai näkemyksenä mainittakoon se, että Notkarspizen reittiä ainakin Vilho suosittelee nimenomaan tästä suunnasta – nimittäin myllyltä ylös nelivetoa ja sitten alas päin pidempää ja vähemmän jyrkkää reittiä ns. Ettalin suuntaan. Ainakaan Vilho ei mielellään laskettelisi alas myllyltä lähtevää kiipeilyreittiä, mieluummin ylöspäin sieltä.
Caspar David Friedrich:
Ausblick in Elbtal (1807)
Galerie Neue Meister, Dresden
Puhelin rupattelee, että lähtöpaikka on n. 830-40 metriä, joten tästä pitäisi päästä kilometri ylös.
Alkureitti on kuusimetsää ja polku lähtee pian ylös hyvin tiukasti. Nyt kapealla polulla ei ole mummoja eikä itse asiassa ketään muutakaan, tämä on sen verran tiukempi erikoiskoe. Nousevalla polulla metrit suorastaan vilisevät korkeusmittarissa, mutta kapuaminen on totista.
1091 metriä seisoo korkeusmittarissa, kun Vilho saavuttaa nelivetopisteen eli reitin ensimmäiset vaijerit. Viestit Annikille, kamat kiinni tiukasti ja sitten kapuamaan. Tämä on elämää, sanoo vettä valuva Vilho.
Pian polku on kuitenkin vain jyrkkää, vaijeri loppuu. Toisinaan sitä tulee taas lisää, mutta pian tiukin vaihe on ohi. Vilho ei kuitenkaan osaa pitää taukoja, sillä polulla ei ole sellaisia paikkoja, jotka luonnollisesti kutsuvat tauolle. Sehän sopii hullulle Vilholle, joka jatkaa ja jatkaa vain ylemmäksi.
Reitin hienommat kohdat ovat kuitenkin edessä. Kuusikko väistyy ja pian ollaan kahden vuoren välisessä laaksomaisessa rinteessä. Edessä näkyy vaikuttavaa ylänköä ja kivistä huippua. Vilho laittaa Annikille tekstiviestin:
"1440 m. Nyt solassa. Yksi kundi lenkillä! Muita ei näy Kohti kivialuetta."
Ja toden totta, yksinäinen taival päättyy solassa, sillä yksi poikahan se on lenkillä tällä reitillä ja juoksee tervehtien Vilhon ohi! Vilholla on päällään jonkun marathonin tekninen paita ja vyöllään aika monta juoksua, mutta niin vaan joku käy treenaamassa näissä maisemissa ja juoksee näitä reittejä. Hyvä tavaton. Vilho ei ehdi pyytää pojalta nimikirjoitusta tai kaverikuvaa, mutta sällinhän täytyy olla jonkinlainen huippu-urheilija. Vilho päättää pitää tauon, paalupaikka on mennyt iäksi. Jalat tuntuvat raskailta, rehvasteleva asenne on tiessään. Kohtahan ne mummotkin kuitenkin tulevat ohi, papat kintereillään, kepit lentäen.
Tauon aikana vajaassa 1500 metrissä Viho on ehtinyt rentoutua ja heittää mainitun paitansa männynoksille kuivumaan ja imee erinomaista schorle-juomaa pullosta, kun ylempänä polulla näkyy liikettä. Korkit kiinni ja paita päälle – Vilho onkin pian taas valmis moikkaamaan kanssaseikkailijoita. Ylhäältä tulee kaksi nuorempaa naista vaellussauvat kädessään, ensin yksi ja sitten toinen perässä. Tervehdykset vaihdetaan kohteliaasti. Tytöt ovat pikkusen romuna ja Vilhoa alkaa mietityttää edessä oleva taipale. Enemmän kuitenkin mietityttää se sosiologinen kysymys, että nämä rinteet ovat täynnä eri-ikäisiä naispareja, etupäässä alkaen kolmekymppisistä viiskymppisiin asti. Missä ne miehet ovat – ylemmillä rinteillä vai tuopin varressa?
Solassa väkeä tulee enemmänkin vastaan, Vilho jatkaa ylängölle ja aina vaan ylös. Edellä menee ukko, joka puhutteli Vilhoa tauon aikana ja Vilho pysyy miehen tuntumassa, kunnes unohtuu tekstailemaan ja kuvailemaan ylängössä. Lisää valuvaa hikeä ja nousua, nousua, sitten Vilho pääsee pensasmaisten mäntyjen ympäröimää polkua ylös huipulle.
Notkarspitze on korkeudessa 1888 metriä, se on Vilholle aika hyvä saavutus, kilometrin nousu melkoisen hyvässä profiilissa. Vilhohan on aika hyväkuntoinen vesseli, mutta päivän varsinainen haastehan on ollut 25 asteen lämpötila. Vilhohan ei meinaa nähdä eteensä veden valuessa otsalta.
Huipullakin on lämmin. Vilho on tohkeissaan, täältä näkee todellakin hienosti kaikkiin suuntiin ja Garmisch-Partenkirchen näyttää miniatyyriltä hyppyrimäkineen ylempää katsoen. Vilhon on vaikea syödä, mutta hän pistelee puoliväkisin kolmioleipänsä, karamelleja ja mantelipatukan.
Maskottijäniksen kanssa otetaan valokuvia, kiikaroidaan ja videoidaan. Edelleen on aika lämmintä, mutta paluutakin pitää ajatella.
Paluu tapahtuu Ettalin reittiä, Polku vie naapurihuipuille, mutta suunta on alaspäin. Kaikkiaan reitti on helpompi, mutta laskeutuminen ei koskaan ole yksinkertaista, eikä aivan viileää sekään. edessä on lukuisia kieputuksia mutkissa, irtokiviä, juuria ja monenlaista mutkaa. Tossut kuitenkin tietävät minne mennä; käsky on aina eteenpäin ja sitä käskyä Vilho on aina kuunnellut.
Viiden tunnin vuoriretken jälkeen Vilho on tasamaalla, jossakin Ettalin peltojen takana. Siellä hän huomaa puukaukalon, johon vuorilta tulee kylmää, kirkasta vettä. Vilho heittää repun selästään ja luopuu kaikesta optiikasta ja eletroniikastaan ja säntää altaalle. Tekee hyvää pestä naamansa viileällä vedellä ja levähtää hieman. Vilho juo vain suullisen purovettä, mutta se maistuu taivaalliselta.
Autolle on vielä pari kilometriä. Mutta ne ovat tasaisen maan kilometrejä ja tulevat jotenkin itsestään. Pian Vilho on Fiatissaan myllyllä. Nyt pitää huristaa kotiin rakkaan Annikin luo.
Illalla alkaa sataa, ensin heiluvat puut ja pensaat – Vilho juoksee vetämään puutarhatuoleja suojaan viime hetkellä. Samalla katua pitkin saapuu nuoripari, uudet naapurit, juuri ennen kuin sade todella alkaa ja kastelee Oberammergaun kauniit, historialliset kadut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti