4. Kofel (1342 m)

Polku kulkee nyt miellyttävästi rinteen poikki, pysyen pääasiassa samalla korkeuskäyrällä. Korkeus on vaatimattomasti 1200 metriä ja maasto on metsäisen peitteistä. Muutakin kulkijaa polulla on tasaisesti, mm. sokeita vaeltajia avustajineen tusinan verran. Vilho hämmästelee sitä, miten tottuneesti nämä ihmiset kulkevat vuoristopolulla ja miten saumatonta yhteistyö avustajan kanssa on. Paikalliset mummot, papat ja lapset ovat aika harjaantuneita vuoristokulkijoita, Vilho pistelee polkuaan aika nöyränä ja katselee tarkkaan mihin astuu.

Kapuaminen ja neljän sadan metrin nousu on ollut kuumaa. Baijerissa on edelleen helteinen keli ja aurinko helottaa poutapilviseltä taivaalta, onneksi polulla sentään kuuset antavat miellyttävää varjoa. Reippailua suoritetaan juoksuhousuissa ja t-paidassa, enempää ei päälleen voi pukea.

Jossain vaiheessa polulla on porukkaa enemmän: kopteriensihoidon pojathan ne siellä pakkaavat jotain rouvaa siirtopaareille. Tarkemmin Vilho ei tiedä, mitä on tapahtunut, mutta ilmeisesti ei mitään aivan kamalaa, ilmeet eivät ole haudanvakavia. Kuusi miestä siirtää potilasta kapeaa polkua pitkin ja heti 15 metrin päässä aukolla porukan johtaja alkaa katsoa, sopisiko paikka potilaan nostoon. Vilhokin pääsee jatkaamaan matkaansa, sillä pelastusoperaatio tukki polun ja väkeä odottaa vastasuunnassa. Vilho on kavunnut pois polulta ylärinteeseen ja päästää kaikki muut kulkemaan ensin.  Pian matka jatkuu taas autiolla polulla, hetken päästä lman täyttää kopterin lapojen hakkaava rummutus, joka kaikuu pitkin kallioseiniä muut äänet peittävänä taontana.

Kofel on alueen vaatimattomin huippu metriensä puolesta, sen merkittävyys on hammasmaisessa profiilissa ja siinä, miten se hallitsee näkymiä Oberammergaussa. Kofel on kivinen pilari, jonka päällä on näyttävä risti (aikanaan Vilho huomaa, että risti on itseasiassa puinen, taitavasti veistetty krusifixi). Risti ja vuoren huipun kivipilari näkyvät kaikkialle kylään ja sinne katse hakeutuu. Erinomaisesti huippu näkyy Vilhon terassituolille, loma-asunnon pihaan.

*

Metsäinen polkuvaellus päättyy tienviitoille ja silloin Vilho huomaa vaalean kiviseinän, josta on tarkoitus saada ne viimeiset nousumetrit. Loppumatka tehdään nelivetona, vastaantulijoita väistellen. Kapuamisen mahdollistaa reitille kiinnitetty vaijeri, jota pitkin Vilho kiskoo itseään ylös, hansikkaat kädessä, vuoroin kivestä tukien.

Huipulla lämpö ei lopu, sillä sää on edelleen hieno, eikä tuuli ole voimakas. On aika painaa nallekarkkia nassuun ja juoda vettä. Vilho on niin tohkeissaan, niin kone kuumana, että eväitä ei tee mieli. On perinteisten huippuvideoiden ja valokuvien aika. Paikka on kyllä komea, sieltä kelpaa katsoa omaa lomamökkiä ja koko kylää ynnä kaikkialle ympäristöön.

Alas Vilho palaa zig-zag-reittiä, joka on tietysti nopeampi, mutta aika tylsä metsäpolku. Näin kylä kyllä lähestyy aika nopeasti. Asunnolla Annikki jo odottaa onnistuneen naapurivuorella tapahtuneen köysirataretkeilyn jälkeen. Vilhon on kuuma ja terassilla nautittu Oktoberfest-olut uppoaa hienosti mukana kannettujen retkieväiden kanssa. Iltapäivä on aurinkoinen, kesä tuntuu jatkuvan edelleen Baijerissa.

 

Caspar David Friedrich:

Der Wanderer über dem Nebelmeer (1818)

Kunsthalle, Hamburg. 

Illalla Vilho sormeilee häntä ikuisesti kiehtovaa Martin Heideggerin tekstiä, englanniksi Building Dwelling Thinking (1950-1). Jostain syystä polullakin Vilho ajatteli tuota pientä klassikkotekstiä jopa niin tiiviisti, että meinasi kerran lipsahtaa baijeriaiseen kuusikkoon päistikkaan. Eipä taida hajamielisestä Vilhosta tulla mitään vuoripolkujen pantteria pelkästään uuden repun ansiosta. On se reppana tavallinen pururatojen prinssi, sorateiden kruunaamaton sokrates.

*

Talon isännän kirjahyllyssä on joukko erilaisia taidekirjoja kesämökkimäisessä hyllytyksessä. Pian Vilho löytää niistä yhden taiteilijasuosikkinsa, Caspar David Friedrichin (1774–1840).  Vaeltaja sumumeren yllä on taiteilijan tunnetuin teos. Sillä ei tiettävästi ole mitään yhteyttä kertomuksen kukkulaan tai mainittuun Vilhoon.