Annikki on jo pitkään kärttänyt matkaa köysiradalla Karwendelin rinteille. Vilho tassuttelisi mieluummin mäkiä omin voimin, mutta suostuu kuitenkin retkelle, sillä korkeallakin on kyllä mukava käydä.
Ajomatka Wallgausta ei ole varttiakaan ja köysiratamatka ei ole sen pidempi sekään. Vuoristovaunuun mahtuu parikymmentä ihmistä, mutta menomatkalla ei ole kyydissä tusinaakaan. Tilaa on siis hyvin tähystellä ympäriinsä, kun vaunu nousee tasaisesti korkeuteen 2244 mm. Toki matkakin jo alkaa korkealta, miltei kilometrin korkeudesta, mutta nousua tulee vielä n. 1300 metriä.
2244 metrissä suomalaiset pääsevätkin sitten aika nopeasti lumeen, heidän luonnolliseen elementtiinsä. Köysirata-aseman yhteydessä on pieni ravintola ja lieriöksi muotoiltu, kaukoputkea mallintava luontokeskus. Torvessa on ihan siisti puupinnoite ja sen sisällä pääsee tapaamaan ainakin alueen eläimiä täytettynä ja kuvissa.
Muuten köysiradan pääteasemalla ei olekaan sitten muuta kuin reittejä, muutamia lankkupenkkejä polun varrella ja sitten polkuja ympäristöön. Paikka on kuin kraatteri, sillä pääpolku kiertää säteeltään ainakin 50-metristä monttua, jonne ei ole mitään asiaa, kymmeniä metrejä alemmaksi vierineiden kivien ja lumen seuraan.
Pikkupakkasessa pipoa viritetään päähän ja vetoketjuja kiskotaan kiinni. Annikki livahtaa polkua pitkin Itävaltaan, ennen kuin Vilho ehtii edes kieltää. Rajalla on juhlallisesti valtakuntien vaakunapylväät vierekkäin ja paikka on tietysti suosittu kuvauspiste. Muutenkin tässä maisemassa kamerat laulavat ja videokamera surisee jatkuvasti. Itävallan suuntaan – tai siis oikeammin Itävallassa – huippuja näkyy miltei loputtomasti ja profiilit ovat kaikkialla jyrkkiä.
Polku on paikoin vahvasti lumen peittämä. Säätilanne vaihtuu – ainakin pienessä mittakaavassa – hyvin nopsasti. Nimittäin tässä korkeudessa ollaan välillä aika pilvessä ja välillä kirkkaassa auringonpaisteessa. Kaksikkomme kavutessa korkeammalle luontokeskuksen torvi ja koko köysiratakeskus häviää toisinaan pilveen, toisinaan taas aurinko lämmittää huomattavasti kävelijöitä.
Ylempänä polku kapenee. Kivikkoinen polku on lumen peitossa puoliksi ja vähitellen tullaan paikkoihin, joissa horjahtaminen johtaa vääjäämättä holtittomaan pudotukseen pitkin rinnettä. Näissä korkeuksissa ja profiileissa ei ole leikkimistä; touhu muuttuu minuutissa puistokävelystä huippureitiksi, jossa todella kiipeillään, eikä keikuta. Tässä korkeudessa polut ovat vain arpia kivisessä pinnassa ja osa niistä kulkee harjanteita pitkin. Vilho nousee vain kokeeksi harjannereitin alkuun ja sekin onnistuu vain tukivaijereiden avulla. Tässä vaiheessa meno muuttuu oikeasti nelivedoksi, eikä virheille ole sijaa.
Nyt ollaan kuitenkin kävelyretkellä ja teetaukoa suunnittelemassa. Kivikkoisella huipulla on lumen lisäksi ongelmana se, että siellä on runsaasti paikallisten sorkkaeläinten lantaa. Joten ihan mihin vaan ei voi istua tai tavaroitaan levittää. Muuten tilaa kyllä piisaa.
Teetuokiolle saapuu oitis myös laivue alppinaakkoja, huippu(!)ammattilaisia, jotka havaitsevat evästauot jo kaukaa. Naakat ovat kesyjä ja syövät niin halutessa retkeilijän kädestä. Niiden lento on vaivatonta ja dramaattista huipuilla, usein valokuvauksellista. Samoja kavereita Susivuoret tapasivat jo aikoinaan Mont Blancilla.
Vilho on viihtynyt vuorella. Tämä on sitä tosielämää ja huippuympäristöä, jota Vilho kaipaa. Vuorilla kaikki on mahtavaa ja kiinnostavaa. Vilhossa on kuitenkin sen verran muulin vikaa, että se varsinainen halu on edelleen päästä nousemaan rinteitä. Siinä puuhassa yhdistyy retkeily ja kestävyysurheilu aika vauhdittomalla, mutta vaativalla tavalla.
Paluu lumen ja lannan huippupoluilta tapahtuu mukavasti. Kaapelikaara on täynnä väkeä paluumatkalla, mutta Susivuoret näkevät vaunusta gemssejä parissakin paikassa alarinteillä. Retki on siis ollut voittopuolinen, koska eläinhavaintojakin on tullut.
Vielä kerran kotimatkalla Vilho voi olla vauhdikas, sillä edessä on kauppareissu. Edelleen Vilho haalii ostoskärryyn uusia, kokeilemattomia saksalaisoluita.
Illalla on sitten aikaa tutkia lukemattomia valokuvia vuorilta. Nyt pitäisi kuitenkin valmistautua myös seuraavan päivän patikointiin, mutta toisaalta oluttutkimuksetkin vievät aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti