Hämmentävintä on se, että Vilho saa automaatista kahdessa minuutissa auton avaimet. Vuokraamon tiskillä on kolme "kassaa" ja yksi asiakas, lisäksi automaatteja on kaksi, Vilho valitsee vasemmanpuolisen. Vilho osaa ulkoa 8-numeroisen koodin, mutta tarjoaa automaatille valokuvaa QR-koodista. Automaatti haukkaakin sen lopulta, kunhan luuri on tarpeeksi lähellä. Maaginen varmistusnumero on syntymäaika.
Sitten valitaan auto. Vilho nauraa oikein mojovasti, kun valittavana on kaksi Clioa – tismalleen samanlaista, joista valitaan pikkuisen vähemmän ajettu. Automaatti on pätevä kaveri, esimerkiksi auton tiedot ovat olleellisia, vaikkapa tuo kilometrilukema.
Aikanaan ollaan maantiellä. Miten monta lentokenttäautohallia Susivuoret ovat kiertäneet, eikä käynti täälläkään ole ensimmäinen. Aiemmasta kerrasta tällä kentällä Vilholla ei ole mitään uskottavaa mielikuvaa. Ja se ensimmäinen kerta tallissa oli kai 2007 paikkeilla, jolloin piskuinen vuokraamo rannikolta salli sen, että auto jätetään julkiseen autotalliin, avaimet takaluukkuun. Mutta muisteluun ei ole aikaa, kun ollaan kiivaassa nykyhetkessä.
Vilho ajaa ensimmäistä kertaa tänä vuonna, koska autoja ei ole ollut. Lieneekö uran ensimmäinen Clio? Sitäkään Vilho ei osaa sanoa varmasti, vaan kaahaa sileitä andalusialaisia monikaistaisia teitä, joissa auto kulkee kuin sametilla.
Vilho on väsynyt, eikä ajattele autoa tai maisemia. Hän rekisteröi ne, mutta väsymys pitää ajatukset melkein selviytymismoodissa, tiessä ja liikenteessä. Mitään suurempaa haastetta siirtymisessä ei ole, mutta uupumus on kuin valtava pilvi, joka on missä tahansa hetkessä peittämässä sekä auringon että koko taivaan.
Mutta maantietä Vilho rakastaa.
Se on karttaan piirretty viiva, se on raivattu luontoon ja hakattu kalliioon, se on haava maan pinnassa – siinä se on, paikallaan ja aina liikkeessä.
Sehän on tie joka vie perille. Tie vie eteenpäin, tie vie takaisin. Tie vie kotiin – ja tie vie kadotukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti