Myöhemmin menen valtakadun toiselle puolelle kuljeskelemaan hautausmaille. Täällä on kirkkoja, kappeleita, luostarirakennuksia ja muuta uskonnollista pirttiä niin paljon, että on aivan kuin talotkin olisivat hakeutuneet joukkovoiman suojaan pahalta maailmalta. Hautausmaitakin on useampia. Suuntaan Tikhvinskojelle. En maksa portilla: Ruplat kuuluvat keisarille, kysykää kolmeasataanne häneltä.
Dostojevski, Borodin, Mussorski, Tshaikovski – vaikuttavaa väkeä. Jatkan kuitenkin Aleksandr Arhangelskin (1846-1924) haudalle.
Arhangelski vaihtoi kuorossaan pikkupojat naislaulajiin ja vähitellen muutti ortodoksien kirkkokuoron sekakuoroksi. Pääsiäinenhän tässä on tulossa ja hänen sävellyksiään pitänee kuunnella. Mikä voisi olla venäläisempää kuin sekakuoro? Ja koko ortodoksinen usko kirkkoineen – sehän on ehtinyt olla valtio valtiossa, kielletty valtiossa ja jälleen nyt jonkinlainen valtion paras kaveri heti rahan jälkeen. Mutta sehän ei ollut säveltäjän vika, hän varmaan näki kappaleen taivasta ja sävelsi siitä suoraan.
Kirkkomusiikista, rakennuksista ja hartaudesta pidän siinä missä muutkin. Ja pääsiäinen kunnon kärsimysnäytelmineen se vasta juhla onkin, tarinoista suurimpia.
Poistun hautausmaalta ja katselen vielä massiivista Moskvaa tien toisella puolen.
Vilhohan oli tuolla hotellilla ihan hiljattain – 43 vuotta sitten – pikkupoikana, matkalla Krimille. Aika on sopimuskysymys, näen Vilhon ja suomalaisen turistibussin nytkin silmissäni, pysähdys täällä yöksi, sitten lentokentälle. Vilhon ollessa pikkupoika moni diktaattori oli vielä valtansa huipulla, Euroopassakin, mutta heistä ehkä myöhemmin. Moni maakin on jo ehtinyt kadota alta pois, Neuvostoliitot, Jugoslaviat, DDR, Tsekkoslovakiat ja mitä näitä kaikkia oli. Uusiakin on tullut tai kaivettu esille venäläisestä pakastimesta. Se oli pirun hienoa aikaa.
Aika rientää, tempus fugit, sanovat. Pitää siis päästä Suomeen ja Susivuorille. Sehän onnistuu parhaiten varmasti menemällä Suomen asemalle.
Niinpä niin, Suomen asema on milloin vaaraantunut, kiristynyt, heikentynyt tai vahvistunut. Vitsit vitsinä, pääseehän tältä asemalta vielä ainakin Viipuriin, sieltä sitten säveltämällä eteenpäin. Hautausmaalta onkin tarttunut sävellysinspiraatiota, sitä tarvitaan hurjaan Nato-maahan pääsemisessä.
Pitäisköhän hakea Suomesta turvapaikkaa ja hakeutua sitten vaikka Kirkon avustuksen piiriin – ihan piruuttaan? Jos menisin kauniina vaaleana naisena huutelemaan asylumia? Hauskaa olisi sekoittaa raja-haalareiden päitä, mutta enpä viitsi. Työreissut ovat usein muutenkin hektisiä, tällä kertaa vaan menen.
Kaikenlaiset rajat määrittävät ihmisten koko elämän: Minun osuuteni alkaa yleensä siitä kun mennään rajoista yli.
Nyt länteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti