Matkaan on vielä muutama päivä, ehdin tarkkailla Vilhon armasta arkea ja piipahdan sankarin työpaikalla.
Kehityskeskustelu, tämäpä kiehtovaa.
Viraston kehityskeskustelussa ei ole juuri mitään jännitettä jäljellä, jos talo on ilmoittanut ettei palkkoihin kosketa. Blaah-blaah, jauhetaan kuitenkin listan asiat läpi, aivan kuin pestäisiin puhtaita pyykkejä sen takia kun on pyykkipäivä ja jotain on pestävä, kun on nimittäin pyykkipäivä.
Viimein kysytään Vilholta jotakin jonkin verran henkilökohtaista.
Jaksaminen? En tiedä, sanoo Vilho. "Minähän olen ollut se ankkuri tässä hommassa. Olen vuosia, miltei vuosikymmeniä toiminut ilman turvaverkkoa – ei ole ketään keneltä kysyä. Joskus nyt propellipäiltä muutama tekninen juttu, mutta sisällöistä on tiedettävä ja päätettävä itse. Niin mikä se kysymys oli - jaksaminen?"
En tiedä, sanoo Vilho vielä lopuksi ja selvästi tarkoittaa, ettei tiedä – merkityksessä ettei asiaa ole ehtinyt ajatella. Vai eikö ole jaksanut ajatella?
Kiehtovaa, voihan virastossa tosiaan pudota vaikka jakkaralta. Nythän on kuitenkin niin, että puuhien mielenkiintoisuushan alkaa siitä, kun siirrytään pois turvaverkon päältä. Sanottiinhan siinä viisussakin No safety or suprise.
Muuten tulee mieleen se, että onnellisten kansan Vilhon työpaikalla on lähinnä naisia. Vilhon yksikössä Vilho on ainoa mies, eikä noita ukkoja montaa kymmentä ole koko talossa. Vilhon yläpuolellakin on pelkkiä naispomoja, kaikkiaan neljä kappaletta. Niiltä ei ilmeisesti kannata siis mitään kysellä, auttaisikohan jos johtajia olisi vaikka kahdeksan? Miehiltä tuskin kannattaisi mitään kysyä.
Vakavammin jään miettimään kahta asiaa: Perustuuko se onni tuollaiseen turboahdettuun tasa-arvoon vai siihen, että selviää tuollaisessa satojen pirkkojen toimistossa? Susivuori kuitenkin on tuolla kuin rouvan kukkarossa, se on selvää.
Mutta Vilho se jo pyöräilee kotiinsa. Kas kun eivät ajat koiravaljakoilla töihinsä täällä pohjoisessa, jotenkin ne saisivat senkin perusteltua terveelliseksi ja kaikille sopivaksi. Taiteilija minussa näkee jo otsikot: "Valjakkoraivo repesi Keskuspuistossa - joku aikoi ylittää kelkkareitin" tai "Johtajakoira popsi eläkeläisen Espoossa – eläinparalle vatsanpuruja ulkoiluvaatteista".
Täällä Suomessa hurjat jutut alkavat otsikoista ja loppuvatkin niihin. Muutenhan tuo arki on tuollaista tympäisevän tasapainoista ja keskinkertaisen tyytyväistä.
Tällaisessa miljöössä on saatanan tylsää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti