Harvapa on niin perinteiden ystävä kuin minä. Siis jos ajatellaan ihan historiallisesti, niin kyllähän näissä hommissa vaikkapa keskiaika oli melkoista huippusesonkia. Maailman mittakaava oli suurin piirtein kyläluokkaa tähän päivään verrattuna ja eurooppalaiset elivät herran nuhteessa. Tuollainen kattaus tarjoaa kyllä kuolemansynnin kauppiaalle loputtomat markkinat.
Entä sitten se kauhupuoli! Viikatemies vaani kaikkialla ja tuollaiset kyläyhteisöt olivat kuin teatterilavoja luovalle toiminnalle. Vähän rapinaa siellä, ketjujen kolinaa täällä, muutama ulvahdus keskiyöllä ja oikein ajoitettu merkki kirkkomaalla – niin eiköhän koko yhteisö ollut minun hyppysissäni ja puolittaisessa paniikissa. Kauhu, pelko ja paniikki – ne ovat minulle kuin proteiini, hiilihydraatit ja vitamiinit nykyihmiselle.
Elän ajassa ja ajasta. Ei tässä ammattissa voi ryhtyä metsän keskellä olevaksi puujumalaksi, ei todellakaan. Pitää olla aina ajan hermolla, elää samaa elämää kuin populaatio elää, hengittää samaa ilmaa kuin kansakin hengittää.
Mutta "paras kaverini" kirkko tuntuu olevan sen "hyvän uutisensa" kanssa aina parhaassakin tapauksessa vähintään 30 vuotta myöhässä. Aika kiusallista, mutta se instituutio on kuin joku yritys, joka olisi juuri nyt valmis hankkimaan diesel-autoja, kun on viimeinkin pakko myöntää, ettei kukaan käytä enää hevosia kuljetukseen. Tuollainen perinteisyys on sööttiä, mutta jotain pientä ongelmaa siinä koko tuotteessa on.
Tiedänkin mistä kiikastaa: Niiden paketissa on järjetön tukku kaikkia normeja ja sääntöjä. Esimerkiksi tiukkapipoisimpien lahkojen maailmankuva ja perhemalli tulee 1800-luvun loppupuolelta partoineen, hameineen ja sukupuolirooleineen. Siinä voi olla pikkusen hankalaa olla "sormi uusimpien virtausten sykkeellä", jos ideaalit on maailmasta, jota ei enää ole, eikä ole koskaan ollutkaan.
Minulla ei ole mitään tuollaista haittaa, kun ei ole sääntöjä eikä pienintäkään rajoitetta. Tällaisella konseptilla on helppo pysyä ajassa mukana; oikeastaan se on jotain, mitä aika aikansa perään tuntuu oikein huutavan ja isoavan.
Historiasta vielä sen verran, että teollistuminen ja muu touhu toi kaupungistumisen, ja mehän tiedämme, että kaupunki on pahuuden tyyssija. Sitähän se todella on ja niinpä massa-urbanisoitumisen jälkeen kukaan ei enää halunnut takaisin maalle, mitä nyt joskus saunomaan ja ryyppäämään, tahi sitten heinälatoon rietastelemaan. Maaseudulle ja sieltä pois pääsi höyryveturilla ja silloin kavahdettiin, mahtaako pää kestää tuollaista menoa ja vauhtia.
Ihminen kuitenkin teollisti vauhtiin päästyä myös pahuuden. Modernismin ja industrialismin kaksi korkeinta saavutusta olivat maailmansodat, erityisesti se jälkimmäinen. Mitä älyn säihkintää ja ponnistelujen maksimointia! Kertalaukeavasta kivääristä ja kaksitasolentokoneesta päästiin loppukahinoissa atomipommiin ja suihkuhävittäjiin. Kyllä nämä veijarit tulosta saavat, kunhan motivaatio on kunnossa. Teolliselle tasolle vietiin myös kansakuntien –omien ja vieraiden – nitistäminen.
Noilla tehokkuuden poluilla mennään edelleen. Ihmiskunnan suurin itsesiunaus on usko nykyhetken valistuneisuuteen: Ennen oli kaikenlaista, nyt tiedämme paremmin. Tuosta pohjattomasta illuusiosta minunkin on helppo ammentaa.
Menneitä on silti mukava muistella. Keskiajalla on lämmin paikka sydämessäni aina. Se oli ihan pimeetä aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti