Vilho kiertää kylällä reilut kuusi kilometriä. Sade taukoaa vähitellen. Paikalliset tekevät lenkkejään, ulkoiluttavat muutamia koiriaan. On sunnuntai, sen Vilho tuntee hyvin. Tuleepahan sadevarusteet koeponnistettua.
Aikanaan, jossain pienen rinteen poluilla Vilho keskittyy hetkeksi puihin, lehtiin ja metsään. Täällä on paljon pyökkejä, niiden lehdillä on kauniisti vesipisaroita. Se on juuri sellaista kaunetta, jota Vilho niin rakastaa. Pisarat pyökinlehdellä, – ainostaan nainen voi olla kauniimpi.
Tuollaisina hetkinä Vilho on jotenkin vilhoimmillaan. Puiden ja pisaroidensa kanssa, universumia miettimässä. Sitten siinä on metsä, sepelinen märkä metsäpolku ja ääretön tietoisuus siitä että ollaan ulkomailla.
Kovakuntoisena Vilholla on varaa vaikka eksyä. Mutta tuskin sitä tapahtuu näillä perusleirin sadetakkilenkeillä. Reitti kiertää sopivasti korkealla ja sitten kylän reunoilta takaisin, laskettelurinnettä sivuten. Mielessä kulkee muutama suomalainen iskelmä, varmaan Pieni sydäni ja mitä lienee.
Vilho kiertää tutulla kylällä, hän tuntee nämä puitteet. Hiljaista on kaduilla, mutta ei tarpeeksi hiljaista suomalaiseen mieleen. Vilho vaihtaa kadun puolta muutaman kerran, sillä hän ei ole koskaan Germaniassa varma, milloin pitää tervehtiä, milloin ei pidä. Tuollainen on suomalaiselle vaikeaa.
Paluu perusleiriin. Vilho janoaa radleria, sitten olutta. Upea puoliso taikoo aikoinaan ruokaa, paistettua kanaa. Yö pimenee, sitten sataa taas. Vilho juo punaviiniä, unelmoi varmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti