Vilholla on loputon halu kertoa asioista Annikille. Toisinaan elämä on vaikeaa, arjella on vahva ote elämästä, kunnes kuolemassa se herpoaa; sen kohdatessa mietitään, minne kaikki katosi. Se katosi arkeen, kiireeseen, johonkin akuuttiin tai tähdellisempään.
Sitten on elämä. Sitähän hoidellaan suorassa lähetyksessä. Juuri niin, korvaavia ottoja tai uusintoja ei ole luvassa, korkeintaan kertauksia, kuten lakituvassa tai palautepalavereissa.
Susivuoret kohtaavat viinilasin ääressä, silloin Vilhokin pääsee tyhjentämään sanaisen arkkunsa. Niin kai Annikkikin.
Rakkaus voi olla samanlaista kuin mainoskuvissa, elokuvissa – se voi olla huonompaa tai parempaa. Yleensä se on jonkinlaista pöytätennistä, loputonta pallon palauttamista toisen kentälle, jonkinlaisten sääntöjen puitteissa.
Sitten siinä on sitä vettä, paljon virtaavaa vettä. Siinä vedessä Vilho pesee koko sielunsa, kaiken mielettömyytensä ja ennen kaikkea koko menneisyytensä. Niihin viinilasillisiin on kadonnut tarve psykoanalyysiin, lapsuuden tai syntyperän penkomisiin tai esiintymiseen.
Vanhassa rakkaudessa – siis tässä kuvatussa – on turhaa röyhistellä uusilla kujeilla tai hetken erikoisefekteillä. Näissä rakkauksissa on lukematon määrä maailmanmestareita, median suosikkeja, pop-tähtiä, pormestereita, pastoreita ja ja murhamiehiä. Mutta kotona kaikki ovat vain puolisoita.
Yleensä vanhassa rakkaudessa puoliso on tuskistuttava pelle, usein ärsyttävä, maneereiltaan rasittava henkilö, jota ilman ei voisi elää, ja jonka puolesta olisi valmis joka hetki kuolemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti