Annikki tuntuu olevan innokkaalla tuulella, se hieman hämmästyttää ja kismittää Vilhoa. Uni olisi maittanut vielä, mutta Annikki kiskoo peittoa ja höpöttää ulkona näkyvästä kahvilasta. Hemmetti, kellohan on varttia vaille kahdeksan!
No, Vilho palaa vähemmän murisevana suihkusta ja pian päästään liikkelle. Vastapäisessä kahvilassa saadaan cappuccinot ja Annikki on löytänyt vadelmatortun. Koko perinteinen kahvila-leipomo on esimerkki aivan loistavasta sokerileipuritaidosta ja onhan tarjolla myös tuoretta leipää. Kahvi antaa kummasti potkua Vilhollekin.
Rein. Nyt siihen päästää paremmin tutustumaan ja pariskuntamme ylittää valtavan virran kävellen siltaa pitkin. Kohti katedraalia. Se on suuri ja samassa sarjassa ranskalaisten suurkaterdraalien kanssa. Sää on edelleen purevan viileä. Kirkossa on käynnissä palmusunnuntain jumalanpalvelus, mutta pihalla filmataan varmaan jotain saksalaista poliisisarjaa, sillä hetken Vilho luulee seuraavansa oikeaa takaa-ajoa kunnes huomaa kameraryhmän.
Todellinen huippukohde on roomalaismuseo katedraalin vieressä. Sen esineistö on käsittämättömän hieno pronssiesineineen ja lukemattomine antiikkisine lasiastioineen. Esillepano on esimerkillinen. Kohteessa on myös muutama todella hieno mosaiikki. Vilho viihtyy museossa 2 tuntia ja antaa sille parhaan arvosanan.
Mutta turismipuuha on vasta alussa. Voileipää mennään syömään jo seuraavaan kaupunkiin, sillä Kölnin keskustasta palataan autolle, joka on jo pakattu, ja lähdetään kohti Beethovenin kotikaupunkia Bonnia. Sinne Vilho viillettää kolmessa vartissa ja ilman sen suurempia paineita siellä pidetään leivän mittainen tauko ja muuten kaupunkia katsastetaan auton ikkunasta. Matka jatkuu kaikessa rauhassa mutta vääjäämättömästi.
Koblenz. Tällä Mosel laskee Reiniin ja Vilho kurvaa ketjuhotellin pihaan. Annikki rupattelee tovin paikallisen automaatin kanssa ja niin on yösija buukattu tästäkin kaupungista. Tällä reissulla tuntuu olevan pikkuisen tervaista taivalta paikoin, joten internet-yhteyden kanssa on oma sottiisinsa hotellissa, mutta senn selvittää Anni aulassa kun henkilökunta sinne saapuu.
Levon jälkeen turismin takominen jatkuu yllättävän tiukkana. Vilho löytää avoimesta ostoskeskuksesta kirjakaupan ja sieltä saadaan saksan maantiekartta sopivassa mittakaavassa lähipäiviä tukemaan. Sitten kohti Reinin rantaa jälleen - nyt siis kolmannessa kaupungissa. Ruokailua on edelleen lykätty, sillä intomielet haluavat nähdä Moselin laskukohdan, Deutsches Eckin eli "saksalaisen kulman" päivänvalossa. Rantaa pitkin ravataan vasten kylmää tuulta. Reinin takaa nousevan kukkulan solasta tupruaa savua ja sitä ehditään ihmetellä tovin ennen kuin palokuntien torvet alkavat soida tositarkoituksella. Savua tulvii Reinin yli ja sitä purjehtii myös kösyiradalle joka jauhaa liikennettä joen yli korkealle kukkulalle.
Jokien kohtauspisteessä on kolossaalinen Wilhelm I:n ratsastajapatsas ja kolossaalinen on tällä kertaa aivan todellinen kuvaus kokoluokalle. Villenkin patsas tuhotui sodassa niin kuin melkein kaikki muukin jopa siihen pisteeseen asti, ettei asiaa viitsi aina edes ajatella. Tienoot olivat suunnassa jos toisessa kertakaikkiaan murheellisessa kunnossa.
Vilhon ja Annikin ravaus johtaa kuitenkin viimein ravintolapöytään ja samalla hoidetaan välipalat, lounaat ja päivällinen. Se onnistuu lystikkäästi "keisaribuffeessa" kiinalaisessa ravintolassa. Antimia on riittävästi noudettavaksi ja lisäksi kokki wokkaa raaka-aineita asiakkaiden toivomusten mukaan. Syöminen lopetetaan sellaisessa vaiheessa, että kotihotelliin pystyy vielä kävelemään. Nyt on viimein hetkinen aikaa paperitöille ja palautumiselle ja Vilhokin tarttuu tietokoneeseen lopulta.
Tuosta juontui mieleeni tarina, joka pitää muistaa Vilholle kertoa. Työmaalla on lähiaikoina aiheuttanut suunnatonta hämmennystä ameriikanpoikien reaktiot ns. "maastolöytöihin", joita sinnekin asti täältä vanhalta mantereelta lähetellään. Kyse on siis suoranaisesta romuraudasta, joka on joskus ammoin ollut jonkinlainen tappoväline. Amerikassa kun ei oikein ymmärretä sitä, että kun kaksi maailmansotaa pyyhkii takapihan yli, niin maastoon väkisinkin jää kaikenlaista kamaa, jota ei aina oikein muisteta korjata pois kun on jotain vähän tähdellisempääkin puuhaa siinä enste hoidettavana. Kieli keskellä suuta saa sitten raporttien käännöksiä vääntää, kun siellähän ei toki ymmäretä muuta kuin ameriikan kieltä ja sillä sinne pitää lausunnot toimittaa ja kun sen välillä onko jokin laatikko tyhjä vai jotakin täynnä voipi olla noin miljoonan sakot ja kymmenen vuotta linnaa, niin vähän joutuu keskittymään aina välillä ja jopa tulkkienkin käännökset uudelleen lukea ja vieläkin uudelleen, ennen kuin uskaltaa laittaa eteenpäin ja sittenkin vähän kylmää, että miten sen läpilahon puulaatikon vastaanottaneen kaverin oikein käy. Mutta palataan näihin. Uskomattomia juttuja, ne on hommat helppoja kun kuitenkin omistaa koko maailman...
VastaaPoista