On nimittäin niin, että Vilhon isäukko on leikkauksessa keskussairaalassa ja nämä elämän valttikortit pitää katsoa ja tutkiskella tarkkaan ennen kuin lentokoneeseen voi nousta. Kolossaalisen hospitaalin 11. kerroksessa isällä on komea huone ja toipuminen sujuu onneksi erinomaisesti. Vilhosta alkaa papan kanssa vitsaillessa tuntua ensimmäisen kerran siltä, että reissuun tohtii ehkä tosiaan lähteä. Niinpä on enemmän kuin totta, että Vilhon matka Ateenaan alkaa korkealta, keskussairaalan näköalahuoneesta. Huippusairaala onkin nyky-yhteiskunnan Akropolis, korkealle nouseva keskus, jossa kiteytyy se mihin osaamisemme tänään pystyy.
Maanantaina Vilho on normaalisti töissä, illalla tehdään vielä valmisteluita, ehditäänpä siinä Anteroakin tapaamaan kaupungilla. Ihan tapauksetta ei mene tämäkään päivä. Vaikka Vilho ei tunnustaudukaan mediamaailmassa eläväksi nykykansalaiseksi, niin aamulla tulee aivan puun takaa italialaisen juontajan Fabrizio Frizzin kuolema. Frizzi on vasta 60-vuotias kuollessaan ja hän on tullut tutuksi näkyessään joka ilta Susivuorten olohuoneen nurkassa kun Annikki seuraa sivusilmällä RAI:lta tietovisaa kieliopinnot tekosyynään.
Ei TV yhtä juontajaa kaipaa, mutta Frizzin menehtymisessä on koskettavaa se, että mies on jotenkin läpikotaisin sympaattinen ja ystävällinen, koko kansan naapurinmies. Ja se visa tulee joka päivä, joten tämä lempeä naapurinmies katoaa yhtäkkiä kotinurkasta ihan konkreettisesti.
Maanantaina visaa ei RAI:lta tule vaan telkkarissa pyörii muisteluohjelmaa Frizzistä osuvalla otsikolla “Yksi meistä, yksi teistä.” Frizzi lähtee siis melkein saappaat jalassa, vaikka on nykymittapuulla nuori ja hyväkuntoinen. Se pistää Vilhonkin miettimään sitä, että joka päivästä ja jokaisesta reissusta pitää olla kiitollinen.
Asklepios.
Epidauros.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti