Annikki palaa pian pääaukion turisti-infosta mukanaan antiikin alueiden karttaa ja opasta. Ljubljanassa on kirkas, lämmin pitkäperjantai ja väkeä on paljon liikkeellä. Pariskuntamme suuntaa viimeinkin roomalaisraunioille.
Roomalaisaikainen Ljubljana oli nimeltään Colonia Iulia Aemonia, roomalainen linnoituskaupunki, ehkä oikeammin vain linnoitettu leiri, jota nykyään kutsutaan kaupungissa nimellä Emona. Siten kaikki paikalliset roomalaisrauniot kantavat aina Emonan nimeä ja kaupunki tietysti kantaa ylpeästi roomalaista historiaansa.
Annikki ja Vilho ovat kiertäneet vanhoja roomalaiskiviä puolessa tusinassa maita ja lukemattomissa paikoissa. Ljubljanassa raunioita on vähän ja nekin vähät ovat aika pienellä alueella. Ensimmäisenä kuljetaan kaupunginmuureille. Muurit ovat... no, muureja kadun vieressä ja muodostavat tavallaan pitkän puistokäytävän. Muuriin on rekonstruoitu portteja ja Vilhon silmissä ne näyttävät täysin mielikuvituksen tuotteelta. Sivummalta löytyy kadun pielestä myös pätkä roomalaista cloacaa, viemäriä, joka ei todellakaan voi olla oikeassa kohdassa tai korkeudessa. Annikin ja Vilhon asenne on perin aurinkoinen sään saattelemana, kohteisiin suhtaudutaan hyvin köykäisesti. Mikäpä siinä on suhtautuessa, sillä sää on enemmän kesäinen kuin keväinen, linnut laulavat ja nuoriso kuhertelee auringon lämmittämillä kivimuureilla.
Jostain syystä mikään kohteista ei löydy kertaetsinnällä, vaan uninen pyörintä edeltää jokaista pikkunähtävyyttä. Roomalaisen talon, Emona housen, löytäminen asuinrakennusten keskeltä on puupäisenä hiukan hankalaa, vaikka kylttejäkin on siellä täällä. Asunnon raunioilla on muutaman muunkin talon jäämistöjä, muinaisen julkisen käymälän pohja ja lisää viemärirakenteita. Paikallinen alakoululuokka on seuraamassa opasta, joka kertoo varmaankin antiikin ajoista. Vilho kuvaa mosaiikkeja ja kuuntelee samalla lintujen ääniä vehreiden pihojen puista ja pensaista. Aiemmin taivaalla tikkasi nuolihaukkapariskunta.
Monin paikoin roomalainen rakennuskanta on todellakin jäänyt lopullisesti nykyrakennusten alle ja kadonnut paikkoineen päivineen. Niin on käynyt myös roomalaiselle forumille, josta Vilho muistaa lähinnä iloisen opiskelijaporukan istumassa kahvilla ja oluella - paikalla on suosittu ja edullinen kahvila-baari. Hieman sivummalla on vielä varhaiskristillisen ajan raunioita, jotka ovat saman laajuisia kuin edellinen, vanhempi taloraunio. Täälläkin on lapsijoukko kuuntelemassa naisopasta ja muutama mosaiikki, lattiarakenne ja jälleen viemäri- hypokaustirakenteita. Mutta Vilhoa eivät kohteet juuri huoleta, sillä päivä on todellakin hieno.
Vilhoa hiukoo ja hän ehdottaa Annikille pientä sivulenkkiä ruokapaikkaan. Ehdotus saa kannatusta. Aivan keskustasta löytyykin mielenkiintoinen perinneruokala ja sinne kaksikkomme suuntaakin reippain askelin.
Gostilna Sokol, legendaarinen haukkaravintola, on kaupungin perinnepaikkojen ykkönen, vaikka Vilho ei sisään astuessaan tiennytkään asiasta yhtään mitään. Tummanpuhuva sisustus on rustiikkinen, kalusteet ovat raskasta puuta ja tarjoilijoilla on kansallispuku päällä.
Vilho tilaa saksanhirveä sienikastikkeessa, salaattia ja perunaa. Annikille löytyy listalta kaurista kirsikkakastikkeessa grillattujen vihannesten kanssa. Annikki onkin huomannut pian listoilta, että paikan tarjonnassa on hyvin riistaa ja Vilho lähtee pian mukaan tähän peliin.
Saksanhirvi on on loistavaa, kastike täydentää sitä hienosti. Salaatit ovat jatkuvasti tässä maassa Vilhon mieleen - kaali on erityistä, se on makeaa ja rapeaa. Annikin kauris on suussa sulavaa ja täynnä makua. Ruoka herättää keskustelua ja kommentteja, muistoja, kuten parhaat ateriat tekevät. Ravintolassa on myös minipanimo ja Vilho juo talon humalaista, vahvan makuista olutta. Ateria päättyy Illyn espressoon ja Annikin jälkiruokaan.
Erinomaisen ruuan jälkeen on syytä mennä asunnolle ja edessä on pian päivälepo - ja tässä tapauksessa se tarkoittaa tunnin-parin unia. Tämä on Vilhon mielestä juuri parasta lomalla, mahdollisuus lepoon silloin kuin sitä tarvitaan.
Illalla turismi jatkuu tiiviinä ja päivälevon jälkeen on vuorossa kapuaminen Ljubljanan linnalle. Ljubljanski Grad hallitsee kaupunkinäkymää, sillä se näkyy lähes kaikkialle keskustaan - linnavuori on komea ja linna on näyttävästi sen huipulla, ylinpänä liehuu vielä kaupungin lippu.
Keskiaikainen linna ei totta puhuen Vilhoa kiinnosta lainkaan, mutta reitti linnalle on erittäin miellyttävä. Kevät on kenties parhaimmillaan juuri tänä pitkäperjantaina ja linnut laulavat taukoamatta keväisen vihreässä metsikössä. Linnapolulta näkyy hienosti kaupunkiin ja kapuaminen on palkitsevaa.
Linnalla pyörii monenlaista pyhäpäivän kuluttajaa ja paikka on vahvasti entisöity, paikoin rajusti modernisoitu turistikohde, jossa on pari ravintolaa ja muutama maksullinen museopiste. Moneen paikkaan pääse ilmaiseksi ja muureilta voi katsella näkymiä Alppien tai kaupungin suuntaan. Museoiduissa kohteissa ei ole mitään erityistä, joten Vilholla ei ole niihin mitään asiaa.
Paluu linnalta on yhtä lystikäs kävely kuin nousukin ja pian pariskuntamme on väen täyttämässä jokivarressa aivan kaupungin kuumimmassa keskustassa. Jokivarsi on paikoin yhtä pitkää terassia ja Vilhon jalostunut ynnä tervävöitynyt havaintokyky rekisteröi erään terassin pizzatarjonnan laadun. Kyllä, hyvää ja ohutpohjaista pizzaa kiikutetaan terassille ja aivan tuota pikaa Annikki ja Vilhokin on "nauttimassa pientä välipalaa" yhden ravintolan sisätiloissa; ulkoruokinta kun ei ole kummankaan mieleen erityisesti. Paikan nimi on Aroma ja mesta on aivan suositeltava pasta-pizzapaikka perustankkaukseen - ja pizzanpohja on ohut kuten pitääkin.
Päivän syömiset ovat olleet mittavia ja maittavia. Vilho juo huoneessa paikallista punaviiniä ja leikkii ajatuksella häämatkasta: pitäiskö Annikin kanssa lähteä häämatkalle, kiertää miltei kaikissa paikoissa missä on tullut matkailtua; aloittaa pitkä turnee Baltiasta ja luuhata Eurooppaa pari kuukautta? Kun matkustelee alvariinsa, kai häämatkan pitäisi olla jotenkin erilainen. Ainakin sitä on hauska miettiä, jos ei muuten niin ajatusleikkinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti