Keskiviikko on kuudes matkapäivä ja nyt on aurinkoista aamusta asti. Suuntana on siis lähialueen helmi, Hochgrat-vuori, joka on seudun komein ja korkein.
Vitonen sijoitetaan nyt parkkiin ja kuinka ollaakaan, parkkialueella on kymmeniä tai satoja autoja tunkemassa, sillä päivä, kuten on sanottu, on upea, kirkas ja lämmin.
Annikki pääsee köysiradalle korttinsa kanssa ja on pian korkeuksissa, Vilho lähtee itäistä, pidempää reittiä ylös. Reitti onkin nätti, maatalouksellinen ja polulla on paljon reippaita tyttölapsia yksin, kaksin ja kolmistaan. Eivätkö Saksan pojat reippaile laitumilla?
Keikka Hohgratille on hieno ja vuori on komea. Lämmin tulee, se on selvä.
Pidemmällä reitillä on useammassa kohtaa komea puro lähellä ja vettähän vuorillakin nyt riittää. Puhelimen temppuillessa parhaat kuvat jäävät kameralle, mutta näillä mennään nyt.
Huippu on 1834 metriä ja komealla harjanteella, josta näkee kahteen hienoon laaksoon. Tietysti porukkaa on liikkellä ja kun tälläkin kertaa kyseessä on huippu, jonka tuntumaan pääsee köysiradalla, joten tulijoita riittää sekä polulta että vaunuista.
Päivän suurin elämys on olla taas kunnon vuorella, kunnon kapuamisessa ja alppimaisemissa. Loppurykäys ylös tehdään melko suoraa seinää vaijerin avulla, olkoonkin että polku on yhä hyvä.
Susivuoret tapaavat ylhäällä rata-asemalla. Evästauko auringossa. Illalla Vilho on aika punainen ja seuraavina päivinä ruskea siinä mitassa, että ei voi kun ihmetellä eikä tänä kesänä autinkoa tullut tarpeeksi Suomessakin.
Edessä on laskeutuminen. Parkkipaikalla on seuraava tapaaminen ja sitten painellaankin kotiterassille nauttimaan päivän loppulämmöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti