Tiistaiksi on luvassa puolisateinen päivä ja Vilho vie Annikin minillä Oberstaufenin kylpylään.
Selvittyään kylpyläalueen autoilusumpusta Vilho ajaa alueen kovimman kohteen eli Hochgrat-vuoren parkkipaikalle. Kolossaalisella parkkipaikalla on vain tusinan verran autoja ja pysäköinti maksaa vitosen päivä. Saksalaiseen tapaan tienposkia laittomille pysäköinneille ei ole ja kaikki noudattavat pelisääntöjä ynnä liikennemerkkejä.
Totuus on se, että pilvet ovat alhaalla ja sateenriski on kova. Siksi Vilho menee tiehensä ja päättää etsiä halvempaa parkkipaikkaa ja säästää ison vuoren vaikka huomiseksi.
Sivummalla on Steibis-niminen kylänen, jonka nimi taipuu kivasti Helsingin katukieleen ääntyen tietysti "Staibis". (Totta puhuen, illalla kun Vilho puhui Steibiksesta, Annikki oli varma, että se on taas puhekielisen Vilhon väännös jostain Steinbergerheimista tai muusta kunnon nimestä).
Joka tapauksessa Steibiksen kulmilla on golfkenttä, kaapelitie ja jumalattomasti ilmaista parkkitilaa. Kaapeli kulkee Imberg-vuorelle ja sinne päättää Vilhokin mennä.
Riemu on suuri, kun Vilho pääsee parin vuoden tauon jälkeen vuoristopolulle, vaikkakin hyvin matalaa harjua tässä ollaan kapuamassa. Edes hetken päästä alkava sade ei vie tunnelmaa pohjalle, mutta kuuromainen sade ajaa Vilho suuren kuusen suojaan ja siellä reppuun saadaan sadesuoja ja sankarin päälle sadeviitta.
West-Allgäu on lehmien valtakuntaa. Kaikki kukkulat ovat suurien nautojen laidunmaata ja siksi polut kulkevat tiukasti sähköaitojen välissä – lehmillähän lääniä riittää, usein polku on se tiukin rako ja tuntuu eniten aidatulta.
Raikkaassa sateessa Vilho pääsee melko pian kasisadasta ylös 1300 paikkeille, jonne köysirata vie. Imbergin koko idea on siinä, että se sijaitsee niin nappipaikassa, että vaatimaton korkeus ei häiritse. Täältä harjanteelta nimittäin näkyy upeaan ja laajaan laaksoon, jonka takana on paritonnisia vuoria ja huikeita laidunmaita. Silmä lepää kaikkialla minne täällä katsoo, osittain myös siksi, että laaksossa on siellä täällä mukavia majataloja palveluineen ja tietysti kaikkialle tunkevaa maitotaloutta suurine lehmineen.
Vilho jatkaa harjannetta ylemmäksi ja pääsee sentään Haltia korkeammalle. Välillä on taas uutta sateenuhkaa ja toisinaan paikalle nousee pilviä, vaikka yrittää se aurinkokin. Harjannekin on laidunmaata ja edessä on lukematon määrä karjaportteja kaikissa germaanisissa muodoissa. Sade on tehnyt osasta polkua kunnon mutavelliä, lisäksi upeat naudat ovat lannoittaneet maaperää omalla panoksellaan, joten kulkija saa olla tarkkana mennessään. Silti maisemat vievät katseen ja jopa kostean epävakaa sääkään ei latista näitä vuoristounelmia ja pastoraalisinfoniaa.
Harjannetta pitkin Vilho kävelee myös puolivahongossa Itävaltaan ja tuosta merkittävästä rajasta kertoo vain kilometripylvään kaltainen tolppa harjulla. Asia varmistuu myöhemmin, kun Vilho palaa laakson polkua pitkin uudessa sateessa. Alempana on kunnon lätkät valtakunnille, mutta aita on kyllä sielläkin vain lehmiä varten.
Myöhemmin Viltsu hakee Annikin Oberstaufenista ja sitten kotiin kuivattelemaan. Nyt on saatu taistelukosketus ja vehkeet on liattu ja kasteltu. Parempaa keliäkin on luvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti